Tutkimusprojekti

Ylipaikalliset kulttuurin kentät

Musiikki kulttuurisena ja taloudellisena toimintana neljässä Suomen suurimmassa kaupungissa 1900–1939

Tutkimusprojekti:

Johdanto


Tutkimuksemme kohde on musiikillinen toiminta Suomen suurimmissa kaupungeissa (Helsinki, Turku, Tampere ja Viipuri) 1900-luvun alkupuolella. Toimintaa tutkimme sekä kulttuurisesta että taloudellisesta näkökulmasta. Yksittäisen kaupungin musiikkielämä on ollut melko usein tutkimuksen kohteena (Marvia & Vainio 1993; Lappalainen 1994; Kuula 2006; Korhonen 2015), ja tutkimuksessa on jossain määrin huomioitu sekä taiteelliset että taloudelliset aspektit. Tutkimus on kuitenkin tyypillisesti keskittynyt klassiseen musiikkiin ja jättänyt muun musiikillisen toiminnan tutkimatta. Tavoitteemme on ottaa huomioon koko urbaanin musiikin kenttä ja tuottaa kokonaan uutta tietoa musiikin menneisyydestä Suomessa.

Kaupunkien valinta tutkimuskohteeksi johtuu silti pääasiassa teoreettisista ja metodologisista lähtökohdistamme. Keskeinen tavoitteemme on metodologisen nationalismin välttäminen. ”Kansallisesta katseesta” on pyritty eroon viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana usealla eri oppialalla – myös historiantutkimuksessa (Beck & Sznaider 2006, 1–3; Middell & Roura 2013, 20). Yksi vaihtoehto on ollut ottaa tutkimuksen ensisijaiseksi kohteeksi kansakuntien ja kansallisvaltioiden sijaan kaupungit ja niiden väliset kontaktit, koska eurooppalaisilla kaupungeilla on useimmiten ollut enemmän kulttuurisiteitä keskenään kuin ympäröivien takamaidensa kanssa (Freitag & von Oppen 2010, 12). Nämä kontaktit, ennemmin kuin kaupunkien asema kansallisessa kontekstissa, ovat myös tämän tutkimuksen kohteena.

Musiikinhistorian tutkimuksessa musiikillisen toiminnan taiteellis-esteettistä ja ansaintaloogista puolta on useimmiten käsitelty eri tutkimuksissa, ja samassa tutkimuksessakin toisistaan erillään. Edellinen on korostanut luovia taiteilijoita historian subjekteina ja taideteoksia keskeisinä tutkimuskohteina, jälkimmäinen musiikillisen toiminnan taloudellis-sosiaalisia reunaehtoja. Toinen suuri tavoitteemme on yhdistää nämä näkökulmat myös teoreettisesti yhteen. Tämä kombinoiva näkökulma antaa tutkimuksellemme kansainvälistä merkitystä ja liittää sen kriittisen musikologian ajankohtaisimpiin keskustelunaiheisiin.

Marxilaisessa ajattelussa yhteiskunnan tuotantovoimien ja -suhteiden muodostama materiaalinen perusta määrittelee kulttuurisen päällysrakenteen – myös musiikissa (ks. esim. Shepherd 1991). Hienostuneemmin esteettisen ja taloudellisen näkökulman yhdisti Howard Becker kirjassaan Art Worlds (1982). Hän on yksittäisten taiteilijoiden ja teosten sijaan kiinnostunut taidealan toimijoiden välisestä yhteistyöstä, jonka tuloksena taidemaailma ja taideteokset saavat muotonsa. Estetiikka on hänelle toimintaa, jolla alan toimijat (muutkin kuin kriitikot ja filosofit) perustelevat vaatimuksiaan resurssien jaossa. Esimerkkinä tästä Becker käyttää jazzia (Becker 1982, 132–133).

Musiikkia käyttää esimerkkinä myös Pierre Bourdieu teoksessaan Distinction (1984). Empiiriseen lähdeaineistoon tukeutuen hän etsii tilastollisia yhteyksiä kulttuurisen maun sekä sosiaalisen luokan ja statuksen välillä. Maku ilmenee erotteluina, joita kuluttajat kulttuurin kentällä tekevät. Distinction keskittyy kulutukseen, mutta myöhemmin Bourdieu on soveltanut distinktion käsitettä myös kulttuurin tuotantoon (Bourdieu 1993). Erityisesti musiikillisessa kontekstissa Bourdieun ja Beckerin teorioita on hyödyntänyt puolestaan Jason Toynbee (2000) ja Derek Scott (2002; 2010). Toynbee pohtii jälkimarxilaisen poliittisen taloustieteen näkökulmasta luovuuden mahdollisuutta populaarimusiikissa, kun taas Scott on kohdistanut huomionsa musiikkimaun ja sosiaalisen aseman väliseen suhteeseen sekä kulttuurituotannon esteettisiin kiistoihin. Olemme yhtä mieltä mainittujen tutkijoiden kanssa siitä, että esteettiset arvioinnit ja erottelut ovat keskeisessä osassa musiikkialan ansaintalogiikan ylläpitämisessä ja myös sen muuttamisessa.

Tutkimushanke pohjautuu osittain tutkimusryhmän aiempaan Suomen Akatemian ja Suomen Kulttuurirahaston rahoittamaan tutkimukseen "’Suomalainen’ musiikinhistoria uudelleentulkittuna – Suomen musiikkielämän transnationaalinen muotoutuminen 1870-luvulta 1920-luvulle” (ks. www.siba.fi/remu). Projekti pystyi muun muassa osoittamaan, että musiikkielämä Suomessa oli vielä 1900-luvulle tultaessa voimakkaasti ja monin eri tavoin verkostoitunut Itämeren alueeseen, ennen kaikkea saksankielisen alueen kaupunkeihin. Tässä tutkimushankkeessa valotamme samaa prosessia 1910–20-luvuilla neljän kaupungin musiikkielämän syväluotauksen avulla. Varsin yleinen käsitys on, että ensimmäisen maailmansodan jälkeen kansallinen yhtenäiskulttuuri alkoi jakautua institutionaalisesti vakavaan ja kevyeen osaan, mikä näkyi erityisesti kaupunkien musiikkielämässä ja musiikin yritystoiminnassa. Tutkimuskysymyksemme liittyvät monin tavoin tämän väitteen todenperäisyyden arviointiin.  

Lisäksi projekti liittyy kiinteästi Derek Scottin laajaan tutkimustoimintaan, joka on selvittänyt läntisten metropolien kosmopoliittisen musiikkielämän, populaarimusiikin ja musiikkiteollisuuden muotoutumista 1800-luvulta alkaen (erityisesti Scott 2008). Suomessa ei ollut suuria metropoleja, mutta kotoisen ja kosmopoliittisen vuorovaikutuksesta rakentuivat ne ylipaikalliset musiikkikulttuurin kentät, joiden sisällön tutkiminen on tämän projektin päämääränä.

Tutkimustehtävä


Tavoitteemme on selvittää musiikillisen ansiotoiminnan koko kirjo Suomen suurimmissa kaupungeissa, Helsingissä, Turussa, Tampereella ja Viipurissa aikavälillä 1900–1939. Ajanjakson alkupuoli oli kotimaisen musiikkielämän kaikenpuolisen kukoistuksen aikaa, mitattiin sitä sitten musiikkikaupan, kotimaisen musiikin julkaisemisen, toiminnan monimuotoisuuden tai ylirajaisen kanssakäymisen näkökulmista. Tutkimusjakson loppupuolella kaupunkien musiikkitoiminta koki suuria rakenteellisia muutoksia, jotka liittyivät Yleisradion syntyyn (1926), modernin tekijänoikeuslainsäädännön voimaantuloon (1928), äänielokuvan tuloon sekä varsin samanaikaiseen äänilevymusiikin läpilyöntiin 1920-luvun lopussa. Erityisesti olemme kiinnostuneet siitä, miten muutokset Itämeren alueen poliittisissa, kulttuurisissa ja taloudellisissa suhteissa vaikuttivat paikallisesti musiikin ansiotoimintaan. Lisäksi tutkimme nuoren kansallisvaltion sääntelytoimia (tullit, verot, luvat jne.) sekä aikakauden nopean teknisen kehityksen (äänilevy, elokuva, mikrofoni, radio) vaikutusta. Ansiotoiminnalla tarkoitamme kaikkea musiikkiin liittyvää toimintaa, jonka tarkoitus on tuottaa toimijalle (muusikko, yritys) ansioita, kuten avustuksia, palkkioita, palkkaa tai liiketaloudellista voittoa. Tapaa, jolla ansiot kullakin hetkellä syntyvät, kutsumme ansaintalogiikaksi. Ansiotoiminnan sekä esteettisen arvottamisen ja eronteon välisen suhteen arviointi on tutkimuksemme keskeistä sisältöä.

Tutkimuksen kohteeksi olemme valinneet Helsingin siitä yksinkertaisesta syystä, että kansallisen tason musiikkitoiminta keskittyi nimenomaan pääkaupunkiin ja hyödytti ratkaisevasti helsinkiläisten musiikki-instituutioiden kehitystä kaikilla tasoilla. Kolme pienempää kaupunkikeskusta, Tampere, Turku ja Viipuri erosivat toisistaan – ja Helsingistä – sosiaalisesti ja kulttuurisesti. Tampere oli maan suurin sisämaankaupunki ja nopeasti kasvava teollisuuskeskus, jonka musiikkielämä rakentui teollisuuslaitosten omistajien, muun elinkeinoelämän ja työväenliikkeen voimakkaan tuen varaan. Turun musiikkielämän juuret ulottuivat keskiajalle ja tästä syntynyt historiallinen tietoisuus oli perustana voimakkaan ja monipuolisen musiikkitoiminnan jatkuvalle ylläpidolle. Lisäksi Turun maantieteellinen ja kulttuurinen läheisyys Ruotsiin tarjosi sille ainutlaatuisen aseman läntisten vaikutteiden (muusikkovaihdon, repertuaarien ja musiikkikaupan) välittämisen osalta. Vuosisatoja vanhan ja monikansallisen Viipurin läheisyys Pietariin/Leningradiin tekee siitä erityisen mielenkiintoisen tutkimuskohteen suhteessa muuhun Suomeen. Viipuri oli myös arvostettu viihde-elämän ja musiikkikaupan keskus, jonka työtilaisuudet vetivät puoleensa ulkomaisia ja pääkaupungin muusikkoja.
Kaupunkien musiikkielämää tutkimme neljän toisiinsa liittyvän teeman avulla:

  1. Kulttuuripolitiikka
  2. Koulutus
  3. Musiikkiteollisuus (musiikkikaupat, levy-yhtiöt, agentuurit)
  4. Muusikot, soittotilaisuudet ja ohjelmistot

Erottelun kulttuuripolitiikka

Erottelujen tekeminen on aina poliittista toimintaa ja se vaikuttaa kulttuurin kentällä positioiden luomiseen ja niiden haltuunottoon. Tämän takia sillä on mitä suurimmassa määrin vaikutusta myös musiikkialan ansaintalogiikkaan. Aikakauden keskeisin erottelu tehtiin uuden amerikkalaisperäisen populaarimusiikin ja taidemusiikin välillä 1920-luvulla. Tällä ensisijaisesti esteettisellä erottelulla oli myös omat moraaliset, geopoliittiset, rodulliset ja sukupuolittuneet aspektinsa, joita alaprojekti pyrkii selvittämään.

Erotteluja oli mahdollista tehdä monin eri tavoin. Keskeisin väline oli lehtikirjoittelu, mutta myös konkreettinen musiikillinen toiminta loi eroja ja piti niitä yllä. Tärkeänä tutkimuskohteena on myös erottelujen tekeminen valtion sääntelypolitiikassa: mitä rajoja tullit, verot, työ- ja huviluvat sekä tekijänoikeus- ja kieltolaki loivat, miten ne vaikuttivat muusikoiden ansaintamahdollisuuksiin, ja mitä keskustelua ja poliittisia kamppailuja niiden tiimoilla käytiin?

Näkökulma aiheeseen luodaan kaupunkien käytännön musiikkielämästä. Valtion ja kaupunkien hallintoelimissä tehdyt päätökset konkretisoituivat muusikoiden ja musiikkialan yritysten jokapäiväisessä toiminnassa ja mahdollisuuksissa tulon hankkimiseen. Lisäksi musiikkialan toimijat olivat toiminnallaan itse keskeisiä erottelujen luojia ja ylläpitäjiä, ja näin ollen keskeisiä kulttuuripoliittisia toimijoita.

Soitonopetus musiikillisena elinkeinona

Suomalainen musiikkioppilaitosjärjestelmä on maailmankuulu, ja sen syntyminen sijoitetaan useimmiten 1960-luvun lopulle. 1800-luvulla opetusta oli tarjolla vain yliopistossa, muutamien lyhytikäisten musiikkikoulujen toimesta sekä yksityisopetuksena. Kirkkomuusikkoja on koulutettu jo 1870-luvulta lähtien lukkari-urkurikouluissa. Vuonna 1882 perustettiin Helsingin musiikkiopisto (vuodesta 1939 Sibelius-Akatemia), joka pitkälle 1900-lukua oli ainoa ammattimuusikkoja valmistava instituutio Suomessa. Mallia musiikkiopiston toimintaan ja kurssivaatimuksiin oli haettu Saksasta, erityisesti Leipzigin konservatoriosta. (Dahlström 1982.)

1920-luvulla Armas Launis perusti tärkeän instituution, kansankonservatoriot, Saksasta, Ranskasta ja Venäjältä omaksutun mallin mukaan. Helsingin kansankonservatorio syntyi vuonna 1922, ja muutaman vuoden sisällä seurasivat Turun, Tampereen, Porin, Vaasan, Kotkan, Oulun ja Uudenkaupungin kansankonservatoriot. (ks. Laitinen 2009.) Kansankonservatorion lisäksi 1920- ja 1930-luvuilla Helsingissä toimi myös muita tärkeitä soitonopetuksen instituutioita. Mm. Josef Binnemann ylläpiti vuosikymmeniä Helsingissä musiikkikoulua, jossa 1910-luvulla opiskeli noin 300 oppilasta sitran, kitaran, kanteleen ja mandoliinin soittoa. Koulujen ohella kevyen musiikin alalla oli tarjolla erilaisia kaupallisempia väyliä oppia soittamista, esimerkiksi kirjekursseja ja soitinkouluja.

Tutkimuksen kohteena on se, miten esimerkiksi kansankonservatorioiden ja Binnemannin koulun toiminta ja opetussuunnitelma erosivat enemmän ammatillisesti orientoituneen Helsingin musiikkiopiston toiminnasta, keitä toimi näiden oppilaitosten opettajina, minkälaista opiskelija-ainesta ne houkuttelivat, sekä minkälaiselle taloudelliselle pohjalle niiden toiminta perustui. Lisäksi näitä instituutioita tutkitaan niiden herättämän julkisen keskustelun kannalta – minkälaista keskustelua niiden toiminnasta käytiin sanomalehdissä, minkälaisia konsertteja ne järjestivät, ja minkälainen julkisuuskuva niistä rakennettiin lehdistössä.

Moderni musiikkiteollisuus musiikillisen ansiotoiminnan sääntelijänä

Musiikkiteollisuus on käsite, jonka piiriin luemme kustannustoiminnan, konserttien järjestämisen, radiotoiminnan, äänitetuotannon sekä nuotti- ja soitinkaupan. 1900-luvun alkuvuosina musiikin kustannustoiminnalla ja musiikkikaupoilla oli Suomessa jo varsin vakiintunut asema (ks. Kurkela 2009), mutta musiikin julkisen esittämisen organisaatiot olivat vasta muotoutumassa. Tässä alaprojektissa tarkastelemme, kuinka teknologiset, liiketaloudelliset ja poliittiset muutokset vaikuttivat musiikin ansiotoimintaan kaupunkien musiikkielämässä. Ylirajainen musiikkiteollisuus oli hyvin riippuvainen maailmanpoliittisista käänteistä. Selvitämme, miten maailmansodan epävakaa tilanne ja myöhemmät poliittisen ilmapiirin muutokset näkyivät konserttitarjonnassa ja muissa musiikkielinkeinoissa. Eurooppalaisten yhteyksien ohella huomioimme Amerikan-siirtolaisuuden synnyttämän liikkuvuuden merkityksen alan kehitykseen. Tutkimme ilmiötä kolmesta eri näkökulmasta:

  1. Agentuurit: Vuosisadan vaihteessa julkisten konserttien ympärille alkoi muodostua uudenlaista liiketoimintaa, kun itsenäiset agentit ja impressaarit alkoivat ottaa vastuuta käytännön asioiden hoitamisesta. Tutkimme, millä tavoin taiteilijavälitys Suomessa rakentui. Yhtenä tutkimuskohteenamme on Helsingissä vuonna 1903 perustettu Fazerin Konserttitoimisto, joka oli ensimmäinen musiikkialan agentuuri Suomessa.  
  2. Äänilevyteollisuus ja radio: Äänilevy synnytti lähes globaalin liiketoiminnan jo ennen maailmansotaa, joskin Suomessa äänilevyn kaupallinen läpimurto viivästyi 1920-luvun lopulle – samanaikaisesti yleisradiotoiminnan kanssa. Selvitämme, millä tavalla nämä uudet mediat muuttivat musiikillisia käytäntöjä toisaalta liiketalouden, toisaalta muusikon näkökulmasta.
  3. Soitin- ja nuottikauppa: Kaupunkien musiikkikaupat ja 1890-luvun lopulta lähtien Suomeen perustetut musiikinkustantamiseen erikoistuneet yritykset muodostivat musiikillisten verkostojen solmukohdan, jossa liiketoiminnan ja musiikillisen kentän tarpeet kohtasivat. Selvitämme, miten eri tavoin musiikkikauppa sopeutui tekniseen kehitykseen sekä musiikin ammattilaisten ja yleisön muuttuviin tarpeisiin soitinten, nuottien ja äänilevytarvikkeiden osalta.

Muusikot, soittotilaisuudet ja ohjelmistot

Sotilassoittoa lukuun ottamatta kaikki ammattimainen orkesteritoiminta oli 1900-luvun alun Suomessa yksityistä liiketoimintaa, jota kuitenkin tuettiin julkisista varoista. Lisäksi orkesterisoitto oli paljon ulkomaisten varassa, esim. 1903 Helsingin filharmonisen seuran orkesterin 50 soittajasta vain noin puolet oli suomalaisia (Marvia & Vainio 1993, 113). Seuraavina vuosikymmeninä soittajisto kotimaistui selvästi; suurin syy oli maailmansota, jonka vuoksi Saksan ja Itävallan keisarikuntien alamaiset joutuivat palaamaan kotimaihinsa. Toisaalta 1920-luvulla Suomeen tuli jälleen huomattava määrä ulkomaisia soittajia – venäläisiä, keskieurooppalaisia ja amerikansuomalaisia – jotka löysivät työpaikan elokuvasoiton, musiikkiteatterin ja ravintolamusiikin parista. Kaikki orkesterit Helsingin (1914) ja Turun (1927) kaupunginorkestereita lukuun ottamatta olivat edelleen yksityisiä liikeyrityksiä tai musiikkiyhdistyksiä, joista monet saivat myös julkista tukea.

1900-luvun alussa kaikki konserttitoiminnan muodot noudattivat yleiseurooppalaisia malleja, ja varsinkin ammattimainen viihdetuotanto, kuten operetti, varietee ja naisorkesterit, perustui lähes kokonaan ulkomaisiin kiertueisiin. Tutkimustehtävänä onkin selvittää, miten ylirajaiset konserttitarjonnan ja näyttämöviihteen muodot sopeutettiin ja kotoutettiin neljän kaupungin musiikkikenttään. Missä määrin järjestötalojen juhlat, ohjelmalliset iltamat, hyödynsivät varieteetä ja miltä osin 1900-luvun alussa suureen suosioon noussut laulunäytelmä oli mannermaisen operetin heijastusta?

Musiikin lisääntyvä medioituminen (radio, äänilevy, elokuva) oli ajanjaksoa leimaava ilmiö. Silti elävää musiikkia oli mahdollista kuulla entistä enemmän, etenkin ravintoloissa. Miten muuttuva ravintolakulttuuri ja 1920-luvun tanssivillitys vaikuttivat muusikoiden asemaan ja orkesteriohjelmistoon?

Tutkimusaineisto ja menetelmät


Tutkimus perustuu pääosin arkistoaineistoon, joka koostuu valtion- ja kunnanhallinnon asiakirjoista, kirjeistä, liikekirjeenvaihdosta, firmojen ja yhdistysten pöytäkirjoista ja muista painamattomista lähteistä. Keskeisiä lähteitä ovat myös aiempi tutkimuskirjallisuus, aikalaiskirjallisuus, sanomalehdet, pienpainatteet sekä teosten äänitteet, nuotit ja partituurit. Tärkeimmät kokoelmat sijaitsevat Kansalliskirjastossa, Kansallisarkistossa, Sibelius-museossa, JAPA musiikkiarkistossa, Elinkeinoelämän arkistossa (ELKA, Mikkeli), maakunta-arkistoissa ja kaupunginarkistoissa sekä Viipurin osalta myös Leningradin oblastin aluearkistossa. Osa materiaalista on digitoitu, muun muassa suomalaiset sanomalehdet vuoteen 1920 saakka, mutta merkittävä osa on saatavilla vain alkuperäisessä formaatissaan ja edellyttää siten huomattavaa tutkimusresurssia arkistotyöskentelyyn. Kohdekaupunkien musiikkitoimintaa koskeva lähdeaineisto on osittain hyvinkin runsasta ja osittain erittäin puutteellista. Eri kaupunkien aineistot täydentävät hyvin toisiaan, ja lopputulokseksi saadaan aineistocorpus, joka on laaja, edustava ja tarpeeksi monipuolinen.

Tutkimuksen ylirajainen lähtökohta tarkoittaa myös sitä, että arkistotyö ulottuu myös moniin ulkomaisiin arkistokokoelmiin. Tärkeimmät kokoelmat ovat Virossa (Tallinna ja Tarto), Ruotsissa (Statens musiksamlingar, Stockholm), Englannissa (EMI Music Archives, Hayes) sekä Saksassa (Staatsarchiv, Leipzig ja Berliini). Tutkimus perustuu edeltä käsin tiedossa olevan arkistoaineiston lähdekriittiselle tarkastelulle sekä uuden aineiston intensiiviselle tuottamiselle (taulukot, tietokannat ym.). Aiheesta on jonkin verran vanhaa tutkimusta ja erityisesti aikalaiskirjallisuutta, joiden tarkka analysointi ja uudelleentulkinta nousevat keskeiseksi tutkimusmenetelmäksi.

Teoreettisena lähtökohtana ja viitekehyksenä käytämme Pierre Bourdieun kenttäteoriaa, diskursiivista institutionalismia sekä ylipaikallisuuden käsitettä. Bourdieun (1993) mukaan sosiaalinen tila koostuu toisiinsa osittain limittyvistä mutta muuten suhteellisen autonomisista toiminnan kentistä. Kenttä koostuu positioista, joita kentällä toimivat agentit (henkilöt ja organisaatiot) luovat ja ottavat haltuunsa. Kuten monella muullakin tutkimusalalla on huomattu (ks. esim. Rawolle & Lingard 2008; Go 2008; Häkli 2013), kenttäteorian käyttö mahdollistaa myös kansallisen katseen välttämisen tutkimuskohteiden valikoinnissa ja tulkitsemisessa.

Metodologisen nationalismin välttämisen varmistamme nojautumalla ylipaikalliseen näkökulmaan, jossa tutkimuksen kohteena on ihmisten, hyödykkeiden, ideoiden ja symbolien konkreettinen liike yli välimatkojen ja rajojen, olivatpa rajat maantieteellisiä, kulttuurisia tai poliittisia (Freitag & von Oppen 2010, 5). Ylipaikallinen tutkimus ei koske pelkästään valtio- tai kansallisrajojen ylittämistä, vaan ottaa niiden lisäksi huomioon muutkin spatiaaliset järjestykset ja aikalaisten omat käsitykset niistä.

Koska projektimme keskittyy vahvasti musiikillisiin instituutioihin, täydennämme näkökulmaamme vielä uusimmalla tulokkaalla ”uusinstitutionalismien” joukossa: diskursiivisella institutionalismilla (esim. Campbell & Pedersen 2001, Hay 2006, Schmidt 2008 ja Alasuutari 2015). Vaikka modernin maailman toimijat (yksilöt, organisaatiot, kansallisvaltiot) usein korostavat autonomisuuttaan päätöksenteossa ja toiminnassa, ongelmia ratkotaan, innovaatioita sovelletaan ja päätöksiä tehdään silmiinpistävän samankaltaisesti ympäri maailman. Maailmanyhteisöteorian (world society theory) mukaan sosiaalinen toiminta on vahvasti globaalien instituutioiden rajoittamaa. Teorian heikkous on kuitenkin se, että paikallisten toimijoiden omia tavoitteita ja motivaatioita ei oteta huomioon. Tämän takia tarvitaan näkökulma, jossa aatteet ja diskurssit selittävinä tekijöinä otetaan vakavasti. Siinä missä maailmanyhteisöteoria on ollut kiinnostunut kvantitatiivisesta aineistosta, diskursiivinen institutionalismi perustuu kvalitatiivisiin tapaustutkimuksiin, joissa paikallisten toimijoiden rooli globaalien mallien puolestapuhujina otetaan huomioon. Pertti Alasuutari (2015, 172) kuvaa tätä prosessia termillä ”kotouttaminen” (domestication). Tämä termi ”kiinnittää huomiota kamppailuihin paikallisilla kentillä, joka on edellytys [uuden idean] hyväksymiselle”. Tämän prosessin analysointi on keskeistä myös tässä tutkimuksessa.

Toteuttamissuunnitelma


Hanke toteutetaan neljän tutkijan voimin: FT Olli Heikkinen keskittyy työssään alaprojekteihin 1 (kulttuuripolitiikka) ja 4 (muusikot). Lisäksi hänen vastuullaan ovat Turun arkistomateriaalin ja sanomalehtiaineiston läpikäynti. Dosentti Markus Mantereen tutkimus kohdistuu alaprojektiin 2 (koulutus), ja hän ottaa vastuulleen Tampereen arkisto- ja sanomalehtiaineiston. MuT Saijaleena Rantanen keskittyy alaprojektiin 3 (musiikkiteollisuus). Hänen vastuullaan ovat Helsingin ja Viipurin sanomalehdet sekä aineistot eri arkistoissa. FT Vesa Kurkela johtaa hanketta, ja hänen tutkimuksensa painottuu alaprojekteihin 3 (musiikkiteollisuus) ja 4 (ohjelmistot).

Projektin tulokset julkaistaan kansallisissa ja kansainvälisissä monitieteisissä lehdissä ja kokoomateoksissa. Julkaisemisessa suositaan lehtiä, jotka noudattavat avointa julkaisupolitiikkaa. Alan kotimaisten lehtien (Musiikki, Etnomusikologian vuosikirja, Musiikkikasvatus) lisäksi hyödynnämme hankkeen tutkimusalaan liittyviä kansainvälisiä lehtiä musiikkitieteen, musiikkikasvatuksen ja historiallisen kulttuurisosiologian aloilta. Hankkeen päätteeksi tutkimustulokset kootaan kokoelmaksi, jota tarjotaan julkaistavaksi kansainväliselle kustantajalle (esim. Ashgate, Oxford University Press). Lisäksi julkaistaan suomenkielinen tietokirja työnimellä ”Musiikki, raha ja kaupunkikulttuuri”, jolle etsitään kaupallinen kustantaja.

Koska tutkimustulokset tulevat hyödyttämään musiikin alalla toimivia tahoja ja muuten aiheesta kiinnostuneita myös akateemisen maailman ulkopuolella, pyrimme popularisoimaan tuloksia mahdollisimman paljon. Perinteisen printtimedian ohella käytämme sähköistä mediaa, ennen kaikkea radiota.

Yhteistyötahot


Projekti tekee läheistä yhteistyötä kotimaisen ja kansainvälisen tutkijayhteisön kanssa. Tärkein yhteistyökumppani on professori Derek Scott Leedsin yliopistosta, joka toimii projektin tutkijoiden mentorina. Muita keskeisiä yhteistyötahoja ovat professorit Tomi Mäkelä (Hallen yliopisto), Celia Applegate (Vanderbilt University), Jim Samson (Lontoon yliopisto), sekä Stan Hawkins (Oslon yliopisto). Keskeiset kotimaiset partnerit ovat Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaine (Hannu Salmi), Tampereen yliopiston historiatieteen oppiaine (Pertti Haapala) sekä Jyväskylän yliopiston historiatieteen oppiaine (Anssi Halmesvirta, Petri Karonen). Yhteistyö toteutuu pääosin omien tutkijatapaamisten pitämisellä ja osallistumalla aktiivisesti kansallisiin ja kansainvälisiin konferensseihin.

Hankkeen hyödyllisyys


Tutkimushankkeessa liiketaloudellinen tutkimus ja taiteentutkimus yhdistyvät. Musiikin liiketalous saa kulttuurihistoriallista perspektiiviä ja taiteentutkimus liiketaloudellista substanssia. Projektin tutkimustulokset auttavat hahmottamaan musiikin ansaintalogiikassa tapahtuneita muutoksia ja murroksia. Tutkimuksemme osoittaa, että nykyinen digitalisoitumiseen liittyvä kriisi ei ole ainutlaatuinen, vaan siihen on löydettävissä esikuvia (vrt. äänilevyn tuomat muutokset artistin ansaintalogiikassa).

Tulokset luovat vahvan perustan tulevalle monitieteiselle ja ylipaikalliselle musiikkikulttuurin tutkimukselle. Hanke auttaa ymmärtämään, että nykyisellä globalisaatiolla oli edeltäjänsä. Ennen ensimmäistä maailmansotaa maailma oli hyvin pitkälle globalisoitunut taloudellisesti (Hirst & Thompson 1996), mutta myös kulttuurisesti. Korostamalla kosmopoliitteja arvoja hanke yhdistyy myös pyrkimyksiin vastustaa nationalistista, uskonnollista ja etnistä separatismia.

Lähdeluettelo

 

Alasuutari, Pertti (2015). The discursive side of new institutionalism. Cultural Sociology 9, 162–184.

Beck, Ulrich & Sznaider, Natan (2006). Unpacking cosmopolitanism for the social sciences: a research agenda. The British Journal of Sociology 57, 1–23.

Becker, Howard S. (1982). Art Worlds. Berkeley: University of California Press.

Bourdieu, Pierre (1984). Distinction. A Social Critique of the Judgement of Taste. Transl. Richard Nice. Cambridge: Harvard University Press.

Bourdieu, Pierre (1993). The Field of Cultural Production. Essays on Art and Literature. Edited by Randal Johnson. Cambridge: Polity Press.

Campbell John L. and Pedersen Ove K. (2001). Introduction. The Rise of Neoliberalism and Institutional Analysis, eds. John L. Campbell & Ove K. Pedersen. Princeton: Princeton University Press. 1–23.

Dahlström, Fabian (1982). Sibelius-Akatemia 1882–1982. Helsinki: Sibelius-Akatemia.

Freitag, Ulrike & von Oppen, Achim (2010). Introduction. ‘Translocality’: an approach to connections and transfer in area studies. Teoksessa Ulrike Freitag & Achim von Oppen (toim.) Translocality. The Study of Globalising Processes froms Southern Perspective. Leiden: Brill.

Go, Julian (2008). Global fields and imperial forms. Field theory and the British and American empires. Sociological Theory 26, 201–229.

Hay, Colin (2006). Constructivist institutionalism. The Oxford Handbook of Political Institutions, eds. R.A.W. Rhodes, Sarah A. Binder & Bert A. Rockman. Oxford: Oxford University Press. 56–74.

Hirst, Paul & Thompson, Grahame (1996). Globalization in Question. The International Economy and the Possibilities of Governance. Cambridge: Polity Press.

Häkli, Jouni (2013). Ylikansallisten käytäntöjen kentät ja globaali tila. Teoksessa Mikko Lehtonen (toim.) Liikkuva maailma. Liike, raja, tieto. Tampere: Vastapaino.

Korhonen, Kimmo (2015). Sävelten aika. Turun Soitannollinen Seura ja Turun filharmoninen orkesteri 1790–2015. Helsinki: Siltala.

Kurkela, Vesa (2009). Sävelten markkinat. Musiikin kustantamisen historia Suomessa. Helsinki: Sulasol.

Kuula, Pentti (2006). Viipurin musiikin ystävien orkesteri suomalaisen musiikin ja kansallisen identiteetin edistäjänä 1894–1918. Helsinki: Sibelius-Akatemia.

Laitinen, Heikki (2009). ”Armas Launis”. Juhlapuhe Hämeenlinnassa Armas Launis -seminaarissa 19.10. 2009. Verkkojulkaisu: http://www.armaslaunis.org/laitinen2009.html.

Lappalainen, Seija (1994). Tänä iltana yliopiston juhlasalissa. Musiikin tähtihetkiä Helsingissä 1832–1971. Helsinki: Yliopistopaino.

Marvia, Einari & Vainio, Matti (1993). Helsingin kaupunginorkesteri 1882–1982. Porvoo: WSOY.

Middell, Matthias & Roura, Lluis (2013). The various forms of transcending the horizon of national history writing. Teoksessa Matthias Middell & Lluis Roura (toim.) Transnational Challenges to National History Writing. Basinstoke: Palgrave Macmillan.

Rawolle, Shaun & Lingard, Bob (2008). The sociology of Pierre Bourdieu and researching education policy. Journal of Education Policy 23, 729–741.

Scott, Derek B. (2002). Music and social class. In Jim Samson (ed.) The Cambridge History of Nineteenth-Century Music. Cambridge: Cambridge University Press. 544–567.

Scott, Derek (2008). Sounds of the Metropolis. The 19th-century Popular Music Revolution in London, New York, Paris, and Vienna. Oxford: Oxford University Press.

Scott, Derek B. (2010). Musical Style and Social Meaning: Selected Essays. Farnham: Ashgate.

Shepherd, John (1991). Music as Social Text. Cambridge: Polity Press.

Toynbee, Jason (2000). Making Popular Music. Musicians, Creativity and Institutions. London: Arnold.