2. Symposiumin 22.10.2016 tiivistelmät
Terhi Dostal
Nuoren pianistin muotokuva - Ilmari Hannikaisen Pianokvartetto fis-molli Op. 2 (1913)
Esitelmäni päämääränä on esitellä Ilmari Hannikaisen (1892–1955) Pianokvartetto fis-molli Op. 2 ja kertoa sen taustoista ja vaikutteista. Ilmari Hannikainen oli aikansa merkittävimpiä suomalaisia pianisteja ja myöhemmin myös pianonsoiton professori, jonka opetustyö inspiroi monia myöhempiä pianistisukupolvia. Hannikaisen pianokvartetto kuuluu säveltäjänsä varhaistuotantoon, ja se julkaistiin vasta 2013.
Esitelmässäni käytän musiikinhistorian tutkimuksen metodeja yhdistettynä sävellyksen analysoinnista saatuun tietoon. Pyrkimykseni on vastata seuraaviin kysymyksiin: Mihin vaiheeseen Hannikaisen säveltäjänuraa kvartetto sijoittui ja miten hänen tyylinsä sen jälkeen muuttui? Mikä oli hänen elämäntilanteensa? Mitkä olivat hänen muita tärkeitä teoksiaan tuona aikana? Ketkä olivat säveltäjän esikuvia ja miten heidän vaikutteensa näkyvät etenkin pianotekstuurissa? Millä tavoin sävellys heijastaa ajan henkeä? Millä tavoin se otettiin aikanaan vastaan? Ja viimeiseksi: Miten on mahdollista, että tämä laaja ja merkittävä teos jäi arkistojen kätköihin niin pitkäksi aikaa?
Esitelmässäni on tarkoitus käyttää sekä soitettuja että nauhalta kuultuja musiikkiesimerkkejä sekä kuvamateriaalia mahdollisuuksien mukaan.
Tommi Harju & Matti Huttunen
Kansalliskirjaston Richard Faltin -kokoelman piano- ja urkuaiheiset kirjat: kirjasto- ja oppihistoriallisia näkökohtia
Saksalaissyntyinen urkuri, pedagogi ja säveltäjä Richard Faltin (1835–1918) toimi Suomessa vuodesta 1856 aluksi opettajan tehtävissä Viipurissa ja sen jälkeen Helsingissä mm. Nikolainkirkon urkurina, Helsingin yliopiston musiikinopettajana, oopperakapellimestarina ja Helsingin Musiikkiopiston urkujensoiton opettajana. Faltin oli monipuolisesti oppinut ihminen, mutta hänen merkitystään Suomen musiikissa ei ole vielä täysin tiedostettu. Hän opetti yksityisesti Suomen musiikkikulttuurin myöhempiä keskushenkilöitä Robert Kajanusta, Martin Wegeliusta ja Ilmari Krohnia, ja hiljattain on paljastunut, että hän oli kirjeenvaihdossa Richard Wagnerin kanssa. Kansalliskirjastossa säilytetään Faltinin laajaa, suomalaisittain ainutlaatuista kirjakokoelmaa, joka käsittää suuren määrän pääasiassa aikakauden saksankielisiä musiikkikirjoja. Faltin keräsi kirjakokoelmansa Suomesta käsin: hänen koko aikaisempi omaisuutensa tuhoutui tulipalossa Viipurissa. Esitelmässä tarkastellaan niitä kokoelmaan sisältyviä kirjoja, jotka käsittelevät pianon- ja urkujensoittoa. Tarkastelutapa on kirjasto- ja oppihistoriallinen. Esitelmässä lähestytään Faltinin kirjaston piano- ja urkuaiheisia kirjoja historiallisen bibliografian näkökulmasta. Siinä tietyn kokoelman kirjoja tutkitaan ulkopuolisten lähteiden avulla keskittymällä kirjan sisältöön ja omistamiseen. Kohteena oleva kirjallisuus suhteutetaan paitsi Faltinin henkilökohtaiseen toimintaan myös Suomen musiikin ja erityisesti pianotaiteen laajempaan historialliseen kuvaan.
Elisa Järvi
Koskettimisto laajenee. Neljäsosasävelaskelpianon haasteita
Neljäsosasävelaskelten käyttö on viime vuosikymmenten aikana yleistynyt länsimaisessa taidemusiikissa. Ensimmäisiä neljäsosasävelaskelkokeilijoita oli tsekkiläissäveltäjä Alois Hàba, joka myös rakennutti useita neljäsosasävelaskelinstrumentteja. Niihin lukeutui kaksi August Försterin vuonna 1923 rakentamaa neljäsosasävelaskelflyygeliä.
Monilla orkesterisoittimilla, esimerkiksi jousisoittimilla, mikrosävelaskelten tuottaminen on mahdollista instrumenttia muuttamatta. Viime vuosina suomalaismuusikot ovat olleet mukana kehittelemässä ja ottamassa käyttöön uusia neljäsosasävelaskelsoittimia, kuten neljäsosasävelaskelharmonikka ja neljäsosasävelaskelkitara.
Esityksessäni kerron uudesta Suomessa kehitetystä neljäsosasävelaskelpianosta. Soittimen koskettimiston ovat suunnitelleet säveltäjä Sampo Haapamäki ja pianisti Elisa Järvi. Rakennustyöstä on vastannut Otso Haapamäki ja teknologiasta Libero Mureddu.
Uuden neljäsosasävelaskelpianon koskettimiston suunnittelussa on pyritty huomioimaan nykymusiikin vaatimukset. Pelkästään yhdellä kädellä on mahdollista soittaa sujuvasti neljäsosasävelaskelasteikko sekä entistä monipuolisemmin myös neljäsosasävelaskelisia sointuja. Soitin haastaa pianistin neljäsosasävelaskelnotaation lukuun ja uusien sointuharmonioiden kuulosteluun sekä antaa mahdollisuuden soittotekniikan laajentamiseen.
Instrumentille on jo olemassa konsertillinen Mikroensemblelle kirjoitettua yhtyemusiikkia suomalaisilta ja ulkolaisilta säveltäjiltä. Soitin odottaa parhaillaan ensimmäisiä soolopianoetydejään.
Annikka Konttori-Gustafsson
Ingeborg Hymander – suomalaisen pianopedagogiikan ledendaarinen uranuurtaja
Ingeborg Hymander (1865–1938) toimi Helsingin Musiikkiopiston, sittemmin Helsingin Konservatorion pianonsoitonopettajana 1889–1936 sekä käytännöllisten pianopedagogisten aineiden opetuksen uranuurtajana ja siitä vastaavana opettajana vuosikymmeniä. Hänen yhdessä Aline Ahlforsin kanssa julkaisemansa Pianonsoiton alkeiskurssi oli pitkään ahkerassa käytössä, ja pianonsoiton opettajille suunnattu kirja Nuori pianonsoiton opettaja vuodelta 1924 lienee ollut ensimmäinen lajissaan maassamme.
Ingeborg Hymander mainitaan legendaarisena hahmona suomalaisen pianopedagogiikan historiassa, mutta hänen urastaan sekä pianistina että pianopedagogina löytyvä tieto on toistaiseksi hajallaan. Pyrin esitelmässäni valottamaan Hymanderin opintoja Helsingin Musiikkiopistossa ja Saksassa sekä hänen uraansa paitsi pianopedagogiikan kehittäjänä myös esiintyvänä pianistina ja opettajana, jonka oppilaista kehittyi suuri joukko merkittävän uran luoneita muusikoita.
Vesa Kurkela
Harppu-elegia-sitrasta kansanpianinoon ja mandoliiniorkesteriin
Josef Binnemann middle-brow-musiikin kehittäjänä 1900-luvun alun Helsingissä
Esitelmä esittelee ja pohtii saksalaisen muusikon ja musiikkiliikemiehen Josef Binnemannin (1865–1942) toimintaa Suomessa 1900-luvun vaihteen molemmin puolin. Esitys arvioi myös yleisemmin ulkomaisten vaikuttaja-agenttien vaikutusta kotimaiseen musiikkikulttuuriin ja toimijan vaurastumisen heijastumista musiikillisen liiketoiminnan sisältöön. Vaurastumisen yhtenä ilmenemismuotona oli pianojen maahantuonti.
Teoreettisena lähtökohtana on middle-brow culture: konserttielämän vakavoituessa ja taidemaailman ylätason sakraalistuessa 1800-luvun puolivälin jälkeen korkeakulttuurin (high-brow) ja alakulttuurien (low-brow) väliin syntyi laajeneva musiikillisen toiminnan alue, jonka tukijajoukko oli kaupunkien keskiluokka. Tyypillisiä middle-brow-musiikinlajeja 1800-luvun lopun länsimaisessa kaupunkikulttuurissa olivat torvisoitto, kuorolaulu, kvartettilaulu sekä sitran, kitaran ja mandoliinin soitto. Tyypillinen ohjelmisto oli kevyttä laulumusiikkia, taidemusiikin pienimuotoisia teoksia sekä kansanlaulusovituksia. Pianokulttuurin kannalta merkittävää on, että erityisesti pystypianot (pianinot) saivat keskeisen aseman monenlaisten esitysten säestyssoittimena ja yhtenä orkesterisoittimena.
Suomessa middle-brow-musiikki pääsi kehittymään hieman viivästyneenä, mutta 1900-luvun alussa Suomen kaupungeissa ja teollisuuspaikkakunnilla syntyi uusia innokkaita musiikkiryhmiä, joiden ohjelmistoa kutsuttaisiin nykyisin "kevyeksi klassiseksi". Samoihin aikoihin varietee-näytökset vakiintuivat myös täällä ja näytösten keskeiset artistit, kuplettilaulajat, subretti-parit, minstrel-taiteilijat ja naisorkesterit edistivät middle-brow-ohjelmistoa monin tavoin.
Josef Binnemannin ura on monipuolisuudessaan huikea esimerkki mannermaisen middle-brow-kulttuurin kehityksestä Suomessa. Binnemann tuli Suomeen vuoden 1891 alussa "Herra Schmidtin " varietee-orkesterin muusikkona ja sitrataiteilijana, jäi tänne, nai Suomen-saksalaisen naisen, esiintyi tämän kanssa lukuisilla kiertueilla (viulu-piano, konserttisitra) ympäri maata, perusti soitinliikkeen ja musiikkikoulun sekä julkaisi suuren määrän soitinkouluja ja kevyehköä ohjelmistoa eri kokoonpanoille. Toiminnan vakiintuessa Binnemann siirtyi pienistä ja halvemmista kielisoittimista (sitrat, kitarat, mandoliinit) myös pianojen maahantuontiin ja näyttää erikoistuneen edullisten pianosoitinten – mukaan lukien automaattipianot – kauppaan.
Esitelmän tavoitteena on myös arvioida digitaalisen historiantutkimuksen mahdollisuuksia yksittäisten ja vähälle huomiolle jääneiden musiikkitoimijoiden elämän ja toiminnan tutkimuksessa. Merkittävä osa aineistosta on kerätty Kansalliskirjaston digitaalisen sanomalehtiarkiston avulla.
Jan Lehtola ja Annikka Konttori-Gustafsson
Juhani Pohjanmies ja unohdettu pianosonaatti
Juhani Pohjanmies (1893–1959) on jäänyt Suomen musiikinhistoriaan ennen kaikkea urkujen suunnittelijana. Hänen toimintansa kulttuurin ja erityisesti musiikin alalla sisälsi kuitenkin monia muita ulottuvuuksia: hän oli urkuri, pianisti, säveltäjä ja kirjailija. Lisäksi hän toimi kuoronjohtajana, laulun- ja soitonopettajana sekä amatööriorkesterin johtajana. Toimiessaan Jyväskylän seminaarissa soitonopettajana Pohjanmies kehitteli koulun laulunopetuksen tueksi erilaisia säestyssoittimia, ja myöhemmin hän laati myös ensimmäisen sointuastemerkeillä varustetun lasten laulukirjan ja lisäksi oppaan harmoninsoittajille.
Pohjanmiehen sävellystuotanto koostuu kantaateista, kuorolauluista, lastenlauluista, näytelmämusiikista, hengellisistä duetoista sekä unohduksiin jääneistä piano- ja urkuteoksista. Pohjanmiehen tiedetään konsertoineen ahkerasti ja esittäneen omia sävellyksiään Jyväskylässä 1920-luvun alkupuolella. Toinen aktiivinen kausi ajoittui 1940-luvulle hänen muutettuaan Lahteen ja aloitettuaan opetustyön Viipurin Musiikkiopistossa.
Pohjanmiehen kolmiosainen pianosonaatti vuodelta 1924 kuuluu suomalaisen pianosonaatin historiassa harvinaisuuksien joukkoon. Valotamme esitelmässä Pohjanmiehen elämäntyötä ja tarkastelemme pianosonaattia suhteessa hänen muuhun piano- ja urkutuotantoonsa sekä suomalaisiin varhaisiin pianosonaatteihin.
Jyrki Lähteenmäki
Pianistiyhteisön piilohierarkiat: tradition välittymisen voimavara vai yksilöllisen kehityksen jarru?
Työelämä vaatii työntekijältä jatkuvaa uuden oppimista ja työssä kehittymistä. Mutta onko ympäröivän yhteisön tuki yksilön uudistumisessa aina varaukseton?
Tarkastelen tutkimuksessani pianistiyhteisön hierarkkisuuden vaikutusta yksilön mahdollisuuksiin kehittyä taiteilijana ja opettajana ja kehittää rooliaan musiikkielämän toimijana. Tarkasteluni lähtökohta on ensisijaisesti pianistiyhteisön piilohierarkia. Kysymys on tällöin yhteisön jäsenten välisiin valtasuhteisiin liittyvistä asenteista ja käytännöistä, joita ei ole eksplikoitu mutta jotka voivat olla haitallisia yhteisön ja yksilön kehittymisen kannalta. Toisaalta piilohierarkia voi olla voimavara yhteisölle esimerkiksi silloin, jos se auttaa traditioitten välittymistä vanhemmalta sukupolvelta nuoremmalle.
Hyödynnän tutkimuksessani sosiaalisen konstruktionismin piirissä kehittynyttä diskurssianalyysiä. Tutkin pianistiyhteisön kielenkäyttöä ja sitä, kuinka yhteisön kielenkäyttö rakentaa yhteisön sosiaalista todellisuutta. Tutkimusaineisto tulee koostumaan pääasiassa haastatteluista. Yksilöitten kokemusten kuvaaminen sinänsä ei ole olennaista, vaan yhteisön piilohierarkiaa tuottavien mekanismien löytäminen haastateltavien kielellisiä kuvauksia analysoimalla. Esitelmässäni kuvaan tutkimukseni metodologiset lähtökohdat ja tutkimuksenteon tavan.
Avainsanat: piilohierarkia, elinikäinen oppiminen, diskurssianalyysi.
Risto-Matti Marin
Pianomusiikin lähettiläs – Poimintoja Tapani Valstan konserttipäiväkirjoista ja äänitearkistosta
Tapani Valsta (1921–2010) oli sodanjälkeisen ajan merkittävimpiä ja vaikutusvaltaisimpia suomalaisia pianisteja ja urkureita. Hän opetti pianonsoittoa Sibelius-Akatemiassa vuodesta 1959 vuoteen 1985, joista viimeiset 18 vuotta toimi pianomusiikin professorina. Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan urkurina Valsta toimi vuodesta 1956 vuoteen 1985. Tässä esitelmässä esitellään Valstan jäämistöön kuuluvaa materiaalia. Siihen sisältyy äänitteiden lisäksi mm. konserttipäiväkirjat, joihin Valsta on luetteloinut soittamansa konsertit ja kerännyt niistä kirjoitettuja lehtiarvosteluja. Jonkin verran on säilynyt myös tietoja konserteissa soitetusta ohjelmistosta, varsinkin pianokonsertoista. Valstan konserttipäiväkirjat ovat ainutlaatuinen ikkuna aikakautensa merkittävimpiin lukeutuneen suomalaisen pianistin ja urkurin ammatilliseen toimintaan. Esitelmässä käsitellään erityisesti merkintöjä, jotka koskevat Valstan uran alkupuolta 1940-luvulta 1960-luvulle saakka, ja pohditaan sitä, miten ne vertautuvat nykypäivän musiikkielämään.
Margit Rahkonen
Lisztin h-molli-sonaatin esityksistä ja esittäjistä Suomessa ennen ensimmäistä maailmansotaa
Franz Lisztin h-molli-sonaattia pidetään yhtenä klassisen pianokirjallisuuden kulmakivistä. Nykyään sitä esitetäänkin säännöllisesti konserteissa ja pianokilpailuissa ja se kuuluu opiskelijoiden "suurten teosten" ohjelmistoon. 1850-luvulla syntynyt laaja, mutta yksiosainen sonaatti on myös Lisztin pääteos pianolle. Säveltäjänsä elinaikana se kohtasi paljon ihmettelyä ja vastarintaa. Nykyisen paikkansa pianistien ohjelmistossa se sai vasta 1900-luvun kuluessa, vaikka Lisztin oppilaat sitä jonkin verran esittivätkin.
Lisztin vaikutus näkyi ja kuului Suomessa hänen oppilaittensa, mutta myös vierailevien taiteilijoiden ja suomalaisten vaikuttajien kautta. Hänen musiikkiaan soitettiin täällä usein, mutta esitetty ohjelmisto on varsin rajattua. Tarkastelen esitelmässäni sitä, miten h-molli-sonaatti alkoi saada sijaa helsinkiläisissä pianokonserteissa ja suomalaisten pianistien konserttiohjelmistossa ja minkälaisen vastaanoton se sai.
Elina Niiranen ja Matti Ruippo
Pianonsoitonopetuksen muuttuvat käytännöt. Esimerkkinä Tampereen ammattikorkeakoulun pianopedagogisen laboratorion teknologia-avusteinen musiikinopetus
Tutkimushankkeemme kohdistuu siihen, miten teknologia muuttaa pianosoiton pedagogiikkaa. Tampereen ammattikorkeakoulussa on ollut käytössä vuodesta 2011 pianolaboratorio, jossa tietokonelaitteiston, neljän kameran, mikrofoniparin, kaiutinjärjestelmän ja kahden videomonitorin avulla voidaan tarkastella omaa soittoa sekä tallentaa sitä videoinnin avulla myöhempää katselua ja kuuntelua varten. Pianolaboratoriota käytetään pianonsoiton ammattiopiskelijoiden soitonopetuksessa, pedagogiikkaopiskelussa, ja opiskelijat käyttävät sitä myös itsenäisessä harjoittelussaan.
Tutkimushankkeessamme pohdimme teknologian roolia pianonsoiton opiskelussa. Miten teknologiaa käytetään hyväksi oppimisessa? Miten teknologian käyttö muuttaa pianonsoiton opettamista? Millaisia mielikuvia teknologian käyttöön liittyy? Tutkimuksen aineistona toimivat pianonsoiton oppimistilanteiden havainnoinnit sekä opiskelijoiden ja opettajien haastattelut. Tutkimuksen metodologisen taustan muodostavat pedagogiikan ja teknologian väliseen suhteeseen liittyvä kirjallisuus ja vuorovaikutuksen tutkimuksen metodologia.
Tampereella on aiemmin tutkittu pianolaboratoriossa lihasjännitysten ja soittamisen välistä yhteyttä. Sen lisäksi alkoi syksyllä 2015 hanke, jossa tutkitaan sykevariaatiomittausten avulla pianistin fyysistä rasitusta ennen konserttia, sen aikana ja palautumista konsertin jälkeen.
Eero Tarasti
Kansainväliset pianokoulut Suomessa – eksistentiaalinen analyysi soittajan ja opettajan subjekti-positioiden kannalta
Pianonsoitto on yksi monitahoisimpia kulttuurisia toimintoja kattaen monta 'olemisen moodia' kehosta persoonaan, sosiaaliseen praksikseen ja estetiikkaan. Seuraavassa tarkastelen kokemuksiani eri pianokouluista ja opettajista. Analysoin niitä uudella 'eksistentiaalisemioottisella' mallillani.
Empiirisen aineiston muodostavat seuraavat tapaukset, pianokoulut ja niiden edustajat; kaikkien heidän johdollaan olen opiskellut lyhyemmän tai pidemmän ajan, joten kyseessä on 'eeminen' analyysi käyttäkseni musiikkiantropologista termiä: wieniläinen koulu (Noel Flores, Bruno Seidlhofer), ruotsalainen koulu (Gunnar Halhagen), puolalainen koulu (Timo Mikkilä, Tapani Valsta), ranskalainen koulu (Kaisa Arjava, Jules Gentil, Jacques Février), brasilialainen koulu (Heitor Alimonda), amerikkalainen koulu (Joseph Rezits, Walter Roberts); lisäksi tarkastelen opettajia vailla nimenomaista koulua kuten Liisa Pohjolaa ja Tapani Valstaa, sekä kamarimusiikin soittoa pianistin kannalta.
Koska analyysimallini on 'eksistentiaalinen' se perustuu myös ajatukseen että oppilas voi joko hyväksyä eli 'affirmoida' opettajansa edustaman koulun tai kiistää eli 'negeerata' sen. Lisäksi eräissä tapauksissa kyseessä voi olla alkuperäisen koulu väärinymmärtäminen omine variantteineen.
lukemista:
Eero Tarasti 2006 "Soitonopettajia, eläintenkesyttäjiä" teoksessa ET: Muotokuvia. Tulkintoja, Muistelmia, Tarinoita. Imatran Kansainvälisen Semiotiikan Instituutin julkaisuja, nr. 3 . Helsinki: Suomen Semiotiikan Seura
- 2012 Semiotics of Classical Music How Mozart, Brahms and Wagner Talk To Us. Berlin: Mouton de Gruyter
" 2015 Sein und Schein. Explorations in Existential Semiotics. Berlin: Mouton de Gruyter
Erik T. Tawaststjerna
Omakohtaisia kokemuksia suomalaisten pianistien kehittymisestä 1960-luvulta nykypäivään
Kerron esityksessäni – paljolti omien muistikuvieni kautta – siitä miten suomalaiset pianistien maailmankuva laajentui ratkaisevasti erityisesti 1960-luvulta alkaen. Sotavuosien ja niitä seuranneiden vaikeiden aikojen jäädessä historiaan meiltä päästiin yhä pitkäjänteisemmin opiskelemaan ulkomailla. Myös kasvava ääniteteollisuus, konserttien ja festivaalien tarjonta sekä kansainväliset kilpailut avarsivat horisonttia. Muutama opiskelukaupunki oli ylitse muiden: Pariisi ja Wien, sittemmin myös Moskova, Leningrad, Lontoo ja New York.
Kansainvälisiä Chopin- ja Tshaikovski-kilpailuja seurattiin ja niistä saatiin aivan uudenlainen käsitys siitä, millä tasolla maailman nuoret huippupianistit olivat. Pitkään oli vallalla käsitys, että jotkin pianoteokset olivat yksinkertaisesti liian vaativia suomalaisille pianisteille ja että suomalaisilla ei olisi asiaa kansainvälisille areenoille. Tilanne on nyt ratkaisevasti muuttunut. Sibelius-Akatemian huikeaa tason nousua 1960-luvulta nykypäivään pianistien osalta selittää moni seikka: peruskoulutuksen parantunut laatu, opettajien saama kansainvälinen koulutus, materiaalisten olosuhteiden paraneminen, opiskelijoiden kansainvälistyminen ja ehkä myös omaleimaisen suomalaisen koulutusperinteen muodostuminen.
