Työryhmä - Rethinking ”Finnish” Music History
Vesa Kurkela
Oma tutkimustyöni hankkeessa keskittyy osioon "konserttiohjelmiston ja musiikkimaun muutokset". Tämä tutkimuksen osa painottuu julkisten konserttien ja musiikkitilaisuuksien repertuaarin muutoksiin 1870–1910. Kohteena on konserttitarjonta erityisesti Helsingissä, mutta myös Viipurissa, Turussa ja Tampereella. Tutkimus keskittyy ohjelmiston ylirajaiseen taustaan: konserttitoiminta oli huomattavan kosmopoliittista, mannermaiset huipputaiteilijat vierailivat Suomen suurimmissa kaupungeissa säännöllisesti, ja opiskelu ulkomailla kuului pakollisena osana lahjakkaimpien kotimaisten muusikkojen karriääriin. Suomalainen konsertti-instituutio seurasi varsin uskollisesti kehitystä, joka oli käynnistynyt Euroopan metropoleissa muutamaa vuosikymmentä aikaisemmin.
Olen jo alustavasti kartoittanut 1800-luvun kehitystä vanhemman konserttiohjelmiston osalta (Kurkela 2012), ja sen perusteella on helppo nähdä muutoksen suunta. Konserttien ohjelmistorakenne vastasi yleiseurooppalaisia standardeja ja ohjelmisto rakentui vaihtelevuudelle ja symmetrian periaatteelle. Sinfoniakonsertit yleistyivät Suomessa 1860-luvulla, jolloin ohjelmisto kanonisoi wieniläis-klassisen musiikin ja Suuret Säveltäjät. Samaan aikaan osa orkesterikonserteista kehittyi kevyemmän ohjelmiston suuntaan, mikä johti vähitellen vakavan sinfoniaohjelmiston ja viihteellisen ohjelmiston eriytymiseen.
Keskeisimmät tutkimuskysymykset koskevat sitä, missä määrin konserttitoiminnan vakiintuminen ja ammattimaistuminen vaikutti ohjelmistojen eriytymiseen ja miten ulkomaisten solistien konsertit muuttuivat ohjelmistonsa osalta. Koskiko klassinen kanonisointi myös niitä ja mihin asti vaihtelevuuden periaate jatkui konserttitarjonnassa ja minkälaisten konserttien kohdalla?
Toinen keskeinen tutkimuksen fokus on "taiteen" ja "viihteen" vuorovaikutus. Miten nouseva huviteollisuus vuosisadan vaihteessa muutti konserttitarjontaa? Ennen jazzin aikakautta nämä musiikin alueet perustuivat varsin yhtenäiseen estetiikkaan, ja samat muusikot toimivat molemmilla alueilla. Taiteen ja viihteen välinen ylitys kuului asiaan ja oli yksi transnationaalisen musiikkituotannon kulmakiviä. Kolmas selvityksen kohde liittyy kansansivistykseen, joka oli kansallismielisen politiikan keskeinen toiminta-alue. Uusi kansallinen musiikkielämä heijasti samaa pyrkimystä, ja 1800-luvun lopun konserttitarjonnan keskeisiä osia olivat erilaiset populäärikonsertit ja kansankonsertit. Ne tuntuvat jatkaneen vanhaa vaihtelevuuden periaatetta, mutta toisaalta, oliko konserttien varsinaisena tavoitteena alempien luokkien kasvattaminen eurooppalaisen korkeakulttuurin "suurimpiin saavutuksiin", klassiseen kaanoniin?
Tulevat tutkimusartikkelini käsittelevät muun muassa konserttiyleisön musiikkimaun muutosta ja sen heijastumista sanomalehtikirjoittelussa, tekijänoikeuskäsitysten muutosta, "suomalaisen" ohjelmiston esiin nostamisen muotoja, matalan ja korkean vuorovaikutusta Suomen kaupunkien musiikkitilaisuuksissa sekä konsertti- ja viihdetuotannon transnationalisuutta ennen ensimmäistä maailmansotaa. Lisäksi kirjoitan yhdessä tohtoritutkija Olli Heikkisen kanssa laajemmalle yleisölle suunnatun monografian työnimellä "Nurkkakunta vai kosmopolis? Helsinki musiikkikaupunkina 1800-luvun lopulla". Siinä käydään yksityiskohtaisesti läpi kahden vuosisesongin musiikkitarjonta ja konserttikäytännöt Helsingissä.
Olli Heikkinen
Oma osuuteni projektissa on otsikoltaan "'Suomalaisen sävelkielen synty". Tavoitteeni on tutkia, miten ajatus kansallisesta sävelkielestä kulkeutui Suomeen 1800-luvulla, ja minkälaisen tulkinnan se täällä sai niin kriitikoiden ja musiikinharrastajien kirjoituksissa kuin säveltäjien sävellyksissä ja sovituksissa. Kansallissävelkieli-diskurssi kulminoitui Sibeliuksen Kullervon ensiesitykseen keväällä 1892, mutta tutkin myös sen aiempia ja myöhempiä ilmentymiä.
Suomalaissyntyisten muusikoiden ohella tutkin myös ulkomailla syntyneiden muusikoiden toimintaa Suomessa. Koska muusikoiden – varsinkin orkesterimuusikoiden – koulutus oli 1800-luvun Suomessa hyvin vähäistä, suurin osa kaupunkien muusikoista oli ulkomailla syntyneitä ja siellä musiikillisen koulutuksen saaneita. Hankkimaansa osaamistaan he sovelsivat vastaamaan Suomen olosuhteita. Erityisen mielenkiinnon kohteena projektissani ovat lukuisat Suomessa toimineet tanskalaiset muusikot, joiden toiminta on aiemmassa tutkimuksessa kokonaan sivuutettu. Vaikka esimerkiksi Porin ja Viipurin urkuri Theodor Sörensen sävelsi Suomessa kaksi sinfoniaa ja lukuisia muita orkesterisävellyksiä, on hänen nimeään turha etsiä Suomen musiikin yleisesityksistä.
Toinen spesifimpi tutkimuskohde projektissani ovat kaupunkien orkesterit ennen "varsinaisia" kaupunginorkestereita. Muutaman tapaustutkimuksen avulla (ainakin Pori ja Kuopio) selvitän, miten kiertävät muusikot (usein ulkomaalaiset) perustivat Suomen kaupunkeihin orkestereita, ja miten he saivat toiminnan kannattamaan. Pyrin selvittämään myös orkestereiden ohjelmistoja.
Edelliseen aiheeseen osittain liittyen tutkin myös tapaa, jolla musiikin historian kertomuksia on rakennettu. Käyn läpi kaupunginorkestereiden historiikkeja ja sovellan aineistoon narratiivisen tutkimuksen käsitteistöä ja metodologiaa. Samaa käsitteistöä ja metodologiaa soveltaen tutkin myös sitä, minkälaisia musiikinhistorian kertomuksia musiikkitieteen opiskelijat laitettiin opiskelemaan oppiaineen alkuaikoina.
Yhdessä Vesa Kurkelan kanssa tutkimme konserttiohjelmistojen kehitystä 1800-luvun lopulla. Käymme läpi useamman soitantokauden kaikki konsertit Helsingissä ja teemme ohjelmistoista tietokannan. Tietokannan avulla saamme empiiristä dataa muun muassa soitetuimmista sävellyksistä eri tyyppisissä konserteissa, säveltäjien kansallisuudesta ja klassikoiden (Mozart, Haydn, Beethoven) osuudesta ohjelmistoissa suhteessa aikakauden nykymusiikkiin. Erityisen mielenkiinnon kohteena meillä on konserttiohjelmistojen eriytyminen 1800-luvun kuluessa korkeaan (high-brow), matalaan (low-brow) ja jotain näiden välillä olevaan (middle-brow).
Markus Mantere
Oma tutkimushankkeeni "Musiikkitieteen synty Suomessa" tarkastelee suomalaisen musiikkitieteen oppihistoriaa. Jos Turun Akatemian (1640–1828) kolme suoraan musiikkia käsittelevää väitöskirjaa jätetään pois laskuista, akateeminen musiikintutkimus maassamme on vain reilun vuosisadan mittainen instituutio. Alkuvaiheessaan se oli tämän lisäksi hyvin pitkälle henkilöinstituutio: Ilmari Krohnin (1867–1960) vuonna 1899 tarkastettu hengellisiä kansansävelmiä käsittelevä väitöskirja sai yli vuosikymmenen olla ainoa musiikkitieteellinen opinnäyte ennen Armas Launiksen (1911), Otto Anderssonin (1923) ja Toivo Haapasen (1924) opinnäytteitä. Yliopiston ulkopuolellakin toki toimi musiikillisesti oppineita musiikillisen kansansivistystyön parissa: esimerkiksi Krohnin aikalaiset Heikki Klemetti (1876–1953) ja Helsingin Musiikkiopiston perustaja ja johtaja Martin Wegelius (1846–1906) toimivat aktiivisesti sekä taiteilijoina, järjestömiehinä että musiikkikirjoittajinakin.
Suomen Musiikkitieteellinen Seura perustettiin Internationale Musikgesellschaftin haaraosastoksi vuonna 1910 mutta toiminta tyrehtyi sodan vuoksi melko pian. Vasta vuonna 1916 seuran toiminta käynnistyi uudelleen, tällä kertaa vailla affiliaatiota saksalaiseen seuraan. Krohn itse toimi Keisarillisen Aleksanterin yliopiston dosenttina vuosina 1900–1918 ja ylimääräisenä professorina Helsingin yliopistossa vuodesta 1918 eläköitymiseensä saakka vuonna 1935. Muualla Suomessa ala institutionalisoitui myöhemmin. Åbo Akademihin perustettiin musiikkitieteen ja kansanrunouden professuuri vuonna 1926. Muualla saatiin odotella aina 1960-luvulle saakka musiikkitieteen oppituoleja (Turku 1966, Jyväskylä 1968, Tampere 1965).
Tutkimuksessani tarkastelen varhaisen suomalaisen musiikintutkimuksen julkaisutoimintaa, musiikkitieteellisen seuran historiaa, aihepiiriä koskevaa julkista kirjoittelua, biografista aineistoa sekä instituutioiden arkistoaineistoa. Yhtäältä olen kiinnostunut alan kotimaisesta oppihistoriasta sekä sen suhteesta ajankohdan (n. 1900–1925) muuhun eurooppalaiseen musiikintutkimukseen. Toisaalta pyrin tarkastelemaan suomalaisen musiikintutkimuksen paradigmoja aatehistoriallisesti, esimerkiksi sen kannalta, miten evolutionismi ja teleologinen historiakäsitys heijastuu sen piirissä.
1900-luvun alkupuolen tutkijoilla oli työlleen myös toisenlaista sosiaalista ja kulttuurista tilausta kuin vain musiikista syntyvä uusi tieto ja ymmärrys – kansallinen projekti, jonka päämääränä oli laaja kulttuurinen, intellektuaalinen ja poliittinen idea nimeltä "Suomi" asetti tutkimukselle myös omat odotuksensa ja tarpeensa. Tutkimukseni onkin paljolti suomalaisen musiikin kulttuurihistorian tutkimusta.
Saijaleena Rantanen
Käsittelen osuudessani "Laulu- ja soittojuhlien synty" musiikkifestivaalien syntyä Suomessa. Ensimmäiset Suomessa järjestetyt laajamuotoiset musiikkitapahtumat olivat kansanvalistusseuran vuodesta 1884 organisoimat laulu- ja soittojuhlat, joita on tutkittu vähän. Olemassa olevien tutkimusten (Smeds & Mäkinen 1984; Smeds 1987; Särkkä 1972) keskeisenä lähtökohtana on poikkeuksetta ollut juhlien taustalla vaikuttanut kansallishenkinen toiminta. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on laajentaa näkökulmaa moni-ilmeisemmäksi tuomalla esiin voimakkaat transnationaaliset yhteydet Eurooppaan ja musiikkijuhlien laajat verkostot muuhun musiikkielämään Suomessa.
Alusta alkaen juhlatoimikunta mobilisoi Suomen musiikkielämän avainhenkilöt mukaan juhlille erilaisiin tehtäviin. Heidän mukanaolonsa lisäsi juhlien statusta sekä musiikillisesti että ideologisesti ja lisäksi ne antoivat nouseville säveltäjälupauksille mahdollisuuden esitellä uusia teoksiaan ja edistää uraansa. Kansallisen tason ohella tarkastelemme musiikkijuhlien vaikutusta ruohonjuuritasolla. Tarkastelun kohteena ovat erilaisten paikallisorganisaatioiden järjestämät laulujuhlat, joita järjestettiin maaseutupaikkakunnilla valtakunnallisten juhlien mallin mukaan. Tutkimme, millä tavalla paikalliset laulujuhlat erosivat valtakunnallisista.
Kolmantena tutkimuskohteenani on juhlien rakenne. Juhlien päätapahtuma oli laulu- ja soittokilpailu, johon kutsuttiin kaikki tiedossa olevat amatöörisoittokunnat ja -kuorot Suomessa. Tapahtumassa oli kuitenkin rinnakkain kaksi aivan erilaista tapahtumaa: kansanjuhlat ja juhlalaulajaiset (Mäkinen 1984). Kansanjuhlien ohjelmaan kuuluivat erilaiset oheistapahtumat, jotka eivät välttämättä liittyneet millään tavalla musiikkiin. Sen sijaan juhlalaulajaiset ja -soittajaiset sisälsivät pääasiassa korkeatasoista musiikkiohjelmaa.
Laulujuhlien tulo Suomeen oli ennen kaikkea transnationaalinen prosessi, jonka vaikutukset ulottuivat sen kaikille osa-alueille. Keskeisin tehtävämme on yksityiskohtaisesti selvittää, millä tavalla yksittäisten henkilöiden ja yhteisöjen verkostot vaikuttivat juhlien syntyyn, sisältöön, luonteeseen ja sen vaikutuksiin musiikkielämään Suomessa.
Nuppu Koivisto
Työskentelen Rethinking "Finnish" Music History -projektissa tutkimusassistenttina. Toisin sanoen kerään pääasiassa aineistoja työryhmän tutkijoille. Toimenkuvaani kuuluu muun muassa konserttitietokannan täyttämistä, arkistoaineistojen kuvaamista sekä erityisesti digitoitujen suomalaisten sanomalehtien läpikäymistä. Lisäksi olen ollut mukana organisoimassa projektin järjestämää Confronting the National in the Musical Past - konferenssia keväällä 2014.
Omat tutkimusintressini kohdentuvat musiikin ja sukupuolen suhteeseen: olen erityisen kiinnostunut naisten asemasta 1800- ja 1900-lukujen taitteen Suomen musiikkikulttuurissa. Miten ja milloin naisten ammatillisesta musiikkitoiminnasta tuli sosiaalisesti hyväksyttyä? 1800-luvun porvarillinen musiikkikulttuurihan edellytti naisilta lähinnä harrastelijamaista suhtautumista musisointiin, ja esimerkiksi instrumenttivalinnan sanelivat tässä kontekstissa pitkälti siveellisyysvaatimukset. Naisten pääsy miesvaltaisiin orkesteri-instituutioihin sekä naissäveltäjyys ovat tältä pohjalta erityisen mielenkiintoni kohteina.
Työni ohella suunnittelen parhaillaan väitöskirjaa saksalaiselta kielialueelta peräisin olevan naisorkesteri-ilmiön (Damenkapellen) merkityksestä Suomen kaupungeissa 1800-luvun lopulta alkaen. Tämä vähän tutkittu aihe linkittyy musiikin ja sukupuolen problematiikan ohella keskeisesti kansallisuusrajat ylittävään nationalismitutkimukseen: naisorkesterit olivat olennainen osa 1900-luvun alun yleiseurooppalaista huvikulttuuria. Näitä kahta näkökulmaa yhdistää toisella tavalla parhaillaan työstämäni pienempi projekti: marraskuussa 2014 esitelmöin Pariisin Suomi-instituutissa järjestettävässä kollokviossa 1800-luvun ranskalaisten naissäveltäjien tuotannosta ja julkisuuskuvasta Suomessa.