Kuva: Kalle Kallio

Kasvatustieteen professori Gert Biesta näkee taiteen paikkana, jossa voi työstää kysymystä minuudesta, haluista ja maailmassa olemisesta. Sillä on merkityksensä myös demokratian kannalta.

Kun Gert Biesta oli lapsi, hän leikki koulua.

”Monilla ihmisillä on sama kokemus. Koululla on hyvin vahva kulttuurinen rooli, ja se sisäistetään jo varhain.”

Biesta toimii kasvatustieteen professorina Maynoothin yliopistossa Irlannissa ja Humanististen tieteiden yliopistossa Hollannissa. Hänet tunnetaan edistyksellisenä ajattelijana, joka pedagogiikan sijaan puhuu mieluummin koulutuksen filosofiasta ja sen merkityksestä yhteiskunnassa.

Hollannista kotoisin oleva, Skotlannissa asuva Biesta vieraili tammikuun lopussa Helsingissä ArtsEqualin kutsumana. Mutta ennen kuin päästään siihen, mitä Biestalla on sanottavaa taiteen roolista koulutuksessa, on käsiteltävä hieman sitä, mitä Biesta ajattelee koulutuksen roolista yhteiskunnassa ylipäätään.

Tulosten korostaminen tekee lapsista objekteja

Lapsuuden koululeikeistä huolimatta kasvatustiede ei ollut Biestalle itsestään selvä uravalinta. Itse asiassa hän ei ollut kouluaikoinaan erityisen hyvä oppilas, Biesta tunnustaa.

”Kesti aikansa ennen kuin löysin oman paikkani. Mutta ajan myötä koulutus on alkanut kiehtoa minua enemmän ja enemmän, löydän siitä jatkuvasti uusia ulottuvuuksia. Siihen auttaa, että koulutuspolitiikoista on tullut niin typeriä”, Biesta sanoo.

Typeryydellä Biesta viittaa ”pakkomielteeseen mitata ja kontrolloida tuloksia”. Se hyöty siitä on, että on kehitettävä vasta-argumentteja, pohdittava koulutusta ja sen merkitystä syvemmin, Biesta sanoo.

Liiallinen mittaaminen ja tulosten tuijottaminen johtaa Biestan mukaan siihen, että subjektien sijaan lapset nähdään objekteina, joita muokataan ja koulutetaan tiettyyn suuntaan. Sen sijaan pitäisi raivata tilaa lapsen minuudelle ja kyvylle olla maailmassa yhdessä muiden kanssa.

Yksi vastalääke mittaamisen haittoihin on Biestan mukaan taide. Se tekee opetuksesta humaanimpaa ja tarjoaa tilan pakottomalle dialogille, jota oman minuuden löytämiseen tarvitaan.

Lapsikeskeisyydestä kohti maailmakeskeisyyttä

Biestan mielestä mennään metsään, jos pyritään selittämään taiteen merkitystä kasvatuksessa hyödyllä tai mitattavilla arvoilla.

”Helposti perustellaan, että taide parantaa matematiikan tai kielten oppimistuloksia, tai kehittää keskittymiskykyä ja empatiaa. Kun taide nähdään välineenä, se nähdään myös alempiarvoisena. Jos vedotaan vain taiteen hyötyyn, se voidaan yhtä hyvin korvata jollain muulla, joka ajaa saman asian.”

Tuloksellisuuden korostamisen lisäksi Biesta vastustaa myös sen vastareaktioksi noussutta ”romanttista” lähestymistapaa, jossa lapsi yksilönä korotetaan kaiken keskipisteeksi.

”Uskon että paras tie kulkee jossain keskellä. Kyllä todistuksillakin on merkitystä, ja asioiden ymmärtämiseksi on tehtävä työtä.”

Biestan mukaan koulutuksessa pitäisi siirtyä ”lapsikeskeisyydestä” kohti ”maailmakeskeisyyttä”. Yksilökeskeisyyteen liittyy myös nykyään niin yleinen oman identiteetin pohdinta, joka voi liiallisuuksiin mennessään johtaa sisäänpäin käpertymiseen ja jopa mielenterveysongelmiin.

”’Kuka minä olen’ -kysymyksen sijaan pitäisi kysyä ’miten minä olen’. Oppiminen ja koulutus ovat tärkeitä, mutta loppujen lopuksi kyse ei ole siitä, mitä olet oppinut ja mitä osaat tehdä, vaan siitä, mitä aiot sillä kaikella tehdä. Kysymys on oleellinen yksityiselämämme kannalta, mutta myös kollektiivisen elämämme.”

Toisin sanoen demokratian.

Demokratian haaste

Biestan filosofiassa demokratia liittyy koulutukseen muun muassa halujen käsitteen kautta.

Hänen mukaansa opetuksen tehtävä ei ole moralisoida, vaan johdattaa lapset ja nuoret tarkastelemaan itse omia halujaan: ”Onko se mitä minä haluan, haluttavaa – minun elämälleni, muiden elämälle, tälle planeetalle?”

”Yksi opettamisen ulottuvuus on näyttää, että kaikki mitä sinä haluat yksilönä tai ryhmänä ei ole mahdollista maailmassa, jossa yritämme elää yhdessä. Se on myös demokratian haaste”, Biesta sanoo.

Populismi pyrkii kiertämään haasteen lupaamalla täyttää äänestäjien kaikki halut välittämättä siitä, onko niiden toteuttaminen hyväksi muille. Populistiset politiikat luovat vaarallisia fantasioita uskotellessaan ratkaisevansa kaikki ongelmat.

Tähänkin taide voi tarjota vastauksen.

”Taiteet ovat yhteiskunnassa tärkeä paikka työstää kysymystä haluista, maailmasta ja itsestä”, Biesta sanoo.

Teksti: Silja Ylitalo