Jussi Lehtonen kävi Taiwanissa katsomassa dokumentaarista taidetta. Che-Wei Chenin näyttely ”Oblivion” paikantaa totaalisen laitoksen jälkiä kaupunkikuvassa, yhteisössä ja kehossa.

Olin alkukesästä Taiwanissa tutustumassa paikallisiin yhteisötaideprojekteihin ja niiden tekijöihin. Kävin myös Taipein taidemuseossa katsomassa minkälaista kuvataidetta maassa parhaillaan tehdään. Monet näkemistäni näyttelyistä olivat varsin mielenkiintoisia ja mielestäni korkeatasoisia.

Yhteiskunnalliset aiheet tuntuivat olevan valttia. Näyttelyt ottivat kantaa muun muassa ihmisen ja eläimen suhteeseen, öljyriippuvuuteen ja psykiatristen potilaiden asemaan. Omakohtainen dokumentaarisuus välittyi useammasta näyttelystä. Taiwanilaisen öljynjalostajaperheen vesa oli tehnyt näyttelynsä Wait until it Dries kaikki teokset öljystä. Katsojan kuva heijastui eri tavoin valaistuista mustista pinnoista. Myös Che-Wei Chenin mielisairaala-aiheisen yksityisnäyttelyn Oblivion lähtökohdat olivat omakohtaiset, vaikka se ei näyttelyn teoksista tai teksteistä suoraan käynytkään ilmi. Chenin videoinstallaatio kiinnitti kuitenkin huomioni heti, siinä oli erityislaatuista imua. Ensin se alkoi avautua minulle tutun aiheensa puolesta. Olenhan vienyt useiden vuosien ajan teatteria erilaisiin enemmän tai vähemmän totaalisiin laitoksiin. Pian huomasin, että kokonaisuus puhutteli minua myös poikkeuksellisella performatiivisyydellään. Sain myöhemmin yhteyden taiteilijaan, tapasin hänet ja saatoin kysellä lisää näyttelyn taustoista.  

Oblivion on eräänlainen kaupunkiarkeologinen tutkielma Taipeissa sijainneesta, 1970-luvulla puretusta Yang Shen Yuanin mielisairaalasta ja jäljistä joita se on jättänyt historiaan, yhteisöön ja kehollisuuteen. Yang Shen Yuan oli Taiwanin ensimmäinen valtiollinen mielisairaala, joka perustettiin Japanin vallan aikaan 1930-luvulla.

Näyttelyssä on kolme videoprojisoinneista koostuvaa kokonaisuutta.

Ensimmäinen Notes on Oblivion tuo mielisairaalan esiin rakennuksena ja osana kaupunkikuvaa sekä sen historiaa. Työ koostuu kahdesta kulmikkain asetetusta projisointipinnasta, joista toisessa näytetään havainnekuvaa puretusta sairaalarakennuksesta ja toisessa kuvataan asuinrakennuksia, jotka sairaalan tontille on sittemmin pystytetty. Aasialaisen miljoonakaupungin pintaa raaputtamalla päädytään totaalisen laitoksen raunioille. Miten se ehkä edelleen on läsnä rakennuksissa asuvien ihmisten elämässä. Asuinrakennusten yksityiskohdat alkavat puhua yllättävää kieltä. Puhetta tulee myös kaiuttimista. Naisääni kertoo japaniksi pahamaineisesta sairaalasta ja siitä, miten siellä elettiin. Ääni aloittaa lauseensa toistuvasti sanoilla: ”You still remember…”. Se puhuttelee katsojaa ja ikään kuin olettaa hänenkin olleen tuossa sairaalassa ja tietävän kyllä, mitä siellä tapahtui. Kiinan- ja englanninkielinen tekstitys kulkee asuintaloja kuvaavan projisoinnin alalaidassa. Chen kertoi tehneensä runsaasti tutkimustyötä teostaan varten. Puretulla sairaalalla on Taipeissa edelleen huono karma eikä sen arkistoja ole jostain syystä säilytetty. Chen arvelee sen olleen pikemminkin karanteeni kuin sairaala. Nyt paikalla sijaitsee hyvin toimeentulevien asuinalue. Sairaalan olemus haluttaisiin unohtaa, ettei se vaikuttaisi asuntojen hintoihin. Teos puhuu poissaolon eri tasoista. Muistoista, ja siitä miten ne muuttuvat. Kertomuksillamme me muutamme toinen toistemme muistoja. Voimme myös itse muuttaa omia muistojamme. Haastattelussa Chen kertoi minulle, että halusi kertojaksi naisäänen, koska historia on perinteisesti kirjoitettu miehen äänellä. Hän sanoi myös, että valintaan vaikutti myös se, että hänen naispuolinen perheenjäsenensä oli ollut sairaalahoidossa masennuksen takia.

Toisen osan nimi on Body Not Mine. Se koostuu kahdesta rinnakkain asetetusta projisointipinnasta, joissa molemmissa näkyy alushoususillaan oleva melko nuori mieshenkilö. Toisessa kuvassa hänestä näkyvät vain kasvot, toisessa koko vartalo. Välillä mies elehtii voimakkaasti, välillä hän on ilmeetön tai apaattinen. Välillä kyyhöttää seinää vasten, välillä nousee seisomaan ja liikkuu. Kysyin Cheniltä tämän osion taustoista. Hän kertoi halunneensa näyttää jotain siitä, mitä jälkiä psykiatrisessa hoitojärjestelmässä oleminen jättää ihmisen kehoon. Hän sanoi tehneensä yhteistyötä näyttelijäystävänsä kanssa. He kävivät yhdessä läpi amerikkalaista mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden diagnoosijärjestelmää (DSM-5) ja sen kuvauksia eri taudinkuvien ulkoisesti havaittavista oireista. Videoissa näyttelijä heittäytyy täysillä esittämään niitä. Vaikutelma on todella voimakas. Vaikka idea on varmasti monesti koeteltu, tässä on jotain uutta, osuvaa ja poikkeuksellisella tavalla lähelle tulevaa. Näyttelijän keho ja kasvonilmeet ikään kuin kysyvät katsojalta, olenko minä tällainen. Oletko sinä? Tästäkö tässä kaikessa on kysymys? Kuvissa lähelle tulee paitsi ihminen, myös eläin ihmisessä. En osaa sanoa, onko projisoinnin mies minuun oikeasti kontaktissa vai ei. Onko tämä totta vai totaalista teatteria. Teos ei jätä rauhaan, se on häikäilemätön. Chen kertoi näyttelijäystävänsä opiskelleen japanilaista buto-teatteria ja että tämän vaikutus näkyy hänen työskentelyssään. Chen sanoi myös halunneensa projisointiin nimenomaan miesnäyttelijän, koska on itse ollut sairaalahoidossa masennuksen takia. Tajuan, että kyseessä on omakuva.

Viimeisessä osassa näemme yhden projisointipinnan, johon on liitetty kiinankielinen miesääni ja tekstitys. Sen nimi on Dual Portraits. Kuvassa näkyvät jatkuvasti muuttuvat kasvot. Chen kertoi, että kuvaan on yhdistetty useiden psykiatristen potilaiden kasvoja Japanin vallan ajalta aina tähän päivään asti. Miesääni puhuu minä-muodossa. Ilmeisesti hän kertoo tarinaa omasta itsemurhastaan. Teos on kuitenkin varsin etäinen. Kysyin Cheniltä, mistä aineksista se on syntynyt. Hän kertoi keränneensä sanomalehdistä onnettomuuksia, masennusta ja itsemurhia käsitteleviä uutisia ja muuttaneensa ne ensimmäiseen persoonaan. Kyse ei siis lainkaan ole yksilön kokemuspuheesta vaan yhteisön yleistävästä puheesta, juorujen kudelmasta, siitä miten lehdistö tarttuu yksilön kärsimykseen ja mielenterveysongelmiin. Chen on käsitellyt kuvia siten, että ne liukuvat toisiinsa ja saavat aikaan virtaavan vaikutelman. Sekä kuva että tarina muuttavat yksilöllisen kollektiiviseksi. Katsojan mieli muuttaa ne jälleen yksityiseksi. Heiluriliikettä yksikön ensimmäisen ja monikon kolmannen välillä.

Oblivion on taitavasti käsikirjoitettu tarina siitä, miten totaaliset laitokset elävät meissä, ja me niissä. Itse asiassa Chen katsoo ja kuvaa siinä hyvin läheltä itseään. Niin läheltä, että lähes toiseuttaa itsensä. Näyttely on puheenvuoro psykiatristen potilaiden puolesta ja ennen kaikkea heidän leimaamistaan vastaan. Se omaksuu kriittisen position myös suhteessa mielisairaalainstituutioon. Teos ei kuitenkaan osoita sormella mitään tai ketään vaan tulee kohti yllättävän etäännytyksen kautta. Tekstin ja kuvan suhde on täyteläinen, välillä jopa ylivirittynyt.

Mietin taiwanilaista yhteisökulttuuria. Kun henkilö Taiwanissa joutuu sairaalaan, yhden omaisen täytyy tulla sinne mukaan häntä hoitamaan. Sairaala tarjoaa vain lääketieteellisen avun. Mahtaako tämä päteä myös psykiatrisiin hoitolaitoksiin? Mietin myös taiwanilaista menestymisen nälkää, työelämän paineita, vanhempien tarvetta järjestää lapsille paras mahdollinen koulutus ja ura (ja itselle siten turvattu vanhuus?). Mietin myös psykiatristen potilaiden yhdistämistä murhamiehiin ja siitä Taiwanissa seurannutta noitajahtia, josta Chen minulle kertoi.

Sitten mietin Suomea. Meidän individualistista kulttuuriamme. Jos joudun sairaalaan, kukaan ei tule sinne kanssani asumaan. Joku tulee ehkä kuitenkin minua katsomaan. Mietin meidän psykiatrisia sairaaloitamme, niiden alasajoa ja osastojen siirtämistä somaattisten sairaaloiden yhteyteen. Mietin taiteilijoiden roolia suhteessa totaalisiin laitoksiin ja toisaalta suhteessa yhä heikkenevään hyvinvointivaltioon. Taideteoreetikko Shannon Jackson näkee sosiaalisesti suuntautuneiden taiteilijoiden toiminnan laajassa mielessä varsin ambivalenttina. Taiteilijat toisaalta kyseenalaistavat holhoavia institutionaalisia rakenteita ja toisaalta pelkäävät niiden murenemista yrittäen kompensoida sitä taiteen keinoin. Näin varmaan monissa länsimaissa kuten Suomessa. Entä Taiwanissa?

Mietin myös sosiologi Erving Goffmanin klassista käsitystä totaalisista laitoksista paikkoina, joissa ihmiseltä riistetään hänen ”identiteettikalustonsa”. Goffmanin mielestä jokaisen pitäisi saada olla se, mitä esittää olevansa. Sosiaalisena deterministinä hän uskoo, että ihmisen minuus on sosiaalinen ja institutionaalinen konstruktio. Minä uskon, että taiteen avulla voimme kurkistaa tällaisten konstruktioiden taakse. On helppoa yhtyä Chenin ajatukseen, että jokainen diagnoosi on normatiivinen yksinkertaistus ihmisyksilön ainutkertaisesta elämästä.

Lopulta mietin dokumentaarisuutta. Chenin ote on vahvasti dokumentaarinen. Edellisessä videoinstallaatiossaan I’m with you in the Rockland Chen kuvasi yhtä aikaa neljän psykiatrisen sairaalan potilaan kasvoja. Ääniraidalta kuuluivat heidän ajatusäänensä. Kysyin Cheniltä, voinko tässä kirjoituksessa mainita hänen omista kokemuksistaan psykiatrisen sairaalan potilaana, kun se ei hänen näyttelystään kuitenkaan suoranaisesti käy ilmi. ”Totta kai”, hän vastasi. ”Sieltähän minä sain ideani ja siellä kohtasin nämä ystäväni.” 

Jussi Lehtonen on Suomen Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön taiteellinen suunnittelija ja näyttelijä. ArtsEqual-tutkimushankkeessa hän tekee taiteellista toimintatutkimusta, jossa kehitetään yhteisöllisesti suuntautunutta dokumenttiteatteria sekä Taideyliopiston yleisökontaktikurssia.

Kuvat: Taipei Fine Arts Museum

Goffman, Erving. 1969. Minuuden riistäjät: tutkielma totaalisista laitoksista. Lohja: marraskuun liike.

Jackson, Shannon. 2011. Social works: Performing Art, Supporting Publics. New York: Routledge.
 

Jussi Lehtosen blogiteksti: Kirja vankilasta vapautuvien teatterista

Jussi Lehtosen blogiteksti: Onko hulluksi tekeytymisellä hyvinvointivaikutuksia?

Jussi Lehtosen blogiteksti: Tehdään tästä vankilasta taidekoulu