Työni tavoite on Euroopan vanhimman jousisoittimen, jouhikon ja sen soittoperinteen tutkiminen. Jouhikon tutkimiseen liittyy perustavanlaatuinen paradoksi. Jouhikkoa on tutkittu kahden väitöskirjatasoisen tutkimuksen verran, mutta sen soittoperinnettä ei ole tutkittu ollenkaan modernin etnomusikologian keinoin. Näin ollen suhteellisen hyvin dokumentoitu ja tutkittu perinnekulttuurin muoto on keskeisiltä osiltaan jäänyt tieteenkritiikittömään unholaan. Jouhikon historiassa, sen soittoperinteessä ja tutkimuksen historiassa on useita täysin tuntemattomia ja analysoimattomia piirteitä. Näiden piirteiden tutkimisen kautta tuotetun uuden tiedon ohella työ tuottaa myös uutta metodologista tietoa jouhikon soiton sekä laajemmin vanhojen perinnesoitinten tutkimisesta.

Tutkimuksen luonne on ensisijaisesti aineistolähtöinen, johtuen jouhikkoperinteen tai esimerkiksi vanhimpien perinnesoittimien tutkimattomuudesta erityisesti musiikin näkökulmasta. Hyödyllisiä metodologisia piirteitä löytyy kuitenkin useista edeltävistä tutkimuksista. Historiantutkimuksen puolelta erittäin tärkeä elementti on historiallisiin aineistoihin kohdistuva lähdekritiikki. Yhtenä tärkeänä metodina käytän museojouhikoiden soittoa.