New Yorkissa tieto suomalaisen musiikkikasvatuksen laadusta oli kiirinyt Jonin ja hänen kollegoittensa korviin. Vuonna 2007 järjestettiin New Yorkissa seminaari, jossa esiteltiin suomalaista musiikkikasvatusta. Pohja yhteistyölle oli luotu. VYCin toimintafilosofia loksahti Suomeen, koska meillä lähtökohtaisesti taidekasvatus laajasti käsittäen perustuu samankaltaiselle ajattelulle: jokaisella lapsella on oikeus luovuuteen ja itseilmaisuun sekä näitä edistävien taitojen oppimiseen.

Kuvassa kahden ensimmäisen Kuule, minä sävellän! -periodin nuoret säveltäjät, Sibelius-Akatemian opiskelijat sekä ammattisäveltäjät Jon Deak, Olli Kortekangas ja Jukka Linkola.

Vaikka mukana on arvovaltaisia toimijatahoja ja ansioituneita muusikoita, projekteissa tärkeimmässä roolissa ovat kuitenkin lapset ja nuoret. Jon Deak lähti liikkeelle omassa VYC-ideassaan ajatuksesta, että jokainen lapsi ja nuori on lähtökohtaisesti musiikillisesti ajatteleva ja taiteellisesti luova olento, ja hän halusikin kertomansa mukaan löytää vastauksia kysymyksiin ”mitä on lasten musiikki” ja ”miltä lasten säveltämä musiikki kuulostaa”. Kyse on siitä, että lapsilla ei vain ole samankaltaisia kieltä musiikillisten havaintojensa ja ideoittensa sanallistamiseen, eikä välineitä ideoiden kirjaamiseen, kuin mitä esimerkiksi ammattimuusikoilla on. Se ei tee lapsista Jon Deakin mukaan kuitenkaan yhtään vähempiarvoisia muusikoita – päinvastoin – musiikin kirjoittamisen säännöt, koulukunnat tai tyylisuunnat eivät ole rajoittamassa heidän musiikillista ajatteluaan.

Ainoliina Riikinsaaren sävellystä nuotinnetaan (mukana musiikkikasvatuksen opiskelija Päivi Ollikainen ja säveltäjä Ilari Kaila)

Jokainen lapsi tai nuori saa henkilökohtaisen ”assistentin”, aikuisen, jonka kanssa hänellä on mahdollisuus keskustella omista sävellysideoistaan ja kehittää niitä. Tärkeä periaate projektissa on, että aikuinen ei sävellä eikä ideoi lapsen puolesta eikä ohjaa lapsen ideointia musiikillisesti mihinkään suuntaan. Aikuisten tehtävänä on ainoastaan auttaa lapsen sävellysideoiden nuotintamisessa muusikoille ymmärrettävään muotoon.

Periaate on yhteneväinen VYC:n perusperiaatteiden kanssa, joista yksi tärkein on se, että lasten säveltämiseen suhtaudutaan vakavasti ja heidän sävellyksensä otetaan tosissaan. Oleellista Kuule, minä sävellän! -projektien toteuttamisen kannalta onkin, että osallistuvat lapset ja nuoret identifioidaan säveltäjiksi, heitä arvostetaan ja puhutellaan kuin oikeita säveltäjiä. Aikuiset ilmaisevat olevansa kiinnostuneita lasten omista ajatuksista ja näkemyksistä. Vakavasti suhtautumisen taustalla on ajatus siitä, että lapsille ja nuorille halutaan viestittää tekemisen ja työn tärkeys, heitä motivoidaan oikeasti pinnistelemään omien ideoittensa esiin saamiseksi, koska kyseessä ei ole mikään hetkellinen kokeilu tai leikki sinänsä. Tämä ei kuitenkaan estä leikinomaisten harjoitteiden tai työtapojen käyttöä Kuule, minä sävellän! -projekteissa. Tärkeää on löytää sopiva balanssi työskentelyssä ja olla valmis mukautumaan tilanteissa. Kuten Jon Deak on todennut:” Olemme todella omistautuneet kunnioittamaan prosessia itsessään, oppimaan lapsilta ja tarttumaan taiteen tuottamisen hetkiin, yhteiseen matkaan kohti uskomattomia tuloksia”.

Samoin kuin LUOMUS-opinnoissa, Kuule, minä sävellän! -projekteissa ainutlaatuista on osallistujien välinen vuorovaikutus. Luomuksessa sitä kutsutaan rakentavaksi vuorovaikutukseksi. Kuule, minä sävellän! -projektissa taiteellista, luovaa oppimista voidaan luonnehtia Sara Sintosen mukaan neuvottelevaksi vuorovaikutukseksi, jolla viitataan ennen kaikkea työskentelytapaan, jolle projekti perustuu. Neuvottelu on käsittelemistä ja prosessoimista sekä myös jalostamista. Kuule, minä sävellän! -projektin neuvottelevassa vuorovaikutuksessa osallistujat asettuvat tasaveroiseen asemaan yhteisenä päämääränään osallistujien taiteellisten, musiikillisten ideoitten saattaminen orkesterin soitettavaksi. Prosessi ei ole perinteisessä mielessä oppilas–opettaja-suhde (mestari–kisälli), vaan ryhmä toimii myös yhteisöllisesti ja neuvottelee kollektiivisesti. Ohjaajille ei täten ole ennalta kirjoitettua suunnitelmaa tai tarkkaan asetettuja tavoitteita, vaan jokainen hetki ja vaihe voi (sinänsä kuitenkin rajatun) prosessin kulussa muuttua ja kehittyä ennalta arvaamattomaan suuntaan. Tällainen prosessi vaatii kaikilta osapuolilta vahvaa sitoutuneisuutta asiaan, aitoa mukana olemisen halua sekä ennakkoluulotonta suhtautumista taiteen tekemiseen. Lapset ja nuoret huomaavat heti, jos aikuiset eivät ole sydämellään mukana prosessissa.

(Sintonen observoi ensimmäistä Kuule, minä sävellän! -projektia marraskuussa 2011 ja on kirjoittanut havainnoistaan artikkelin (FJME 2012/1). Tutkimuksessa hän kiinnitti erityishuomionsa siihen, miten taiteellisella, luovalla työskentelyllä voidaan vahvistaa digitaalisella aikakaudella tarpeellisia näkökulmia kuten luottamusta, identiteettejä, kuulumista sekä omistajuutta.)