Ohjaaja Aliina Halme

Osallistuin ensimmäisiin Kuule, minä sävellän! -projekteihin, jotka Suomessa toteutettiin. Olin onnellisessa asemassa päästessäni tutustumaan ensimmäisten joukossa hankkeeseen, joka on myöhemmin saanut jatkoa ja muodostunut tärkeäksi osaksi Sibelius-Akatemian musiikkikasvatuksen osaston opetusta sekä yhteistyötä Musiikkitalon, Radion Sinfoniaorkesterin, Helsingin Kaupunginorkesterin ja Suomen Kansallisoopperan ja -baletin kanssa.

Kuule, minä sävellän! -jakso yhdisti Sibelius-Akatemian opiskelijoita eri aineryhmistä. Saimme projektiin ensimmäisessä vaiheessa näkemystä sekä musiikkikasvatuksen osastolta, orkesterimuusikoilta, että teorian ja sävellyksen osastolta. Jo alkuvaiheessa kävi selväksi erilaisten näkökulmien ja musiikillispedagogisen osaamisen eri osa-alueiden yhdistämisen luovan tiedollisen ja taidollisen kokonaisuuden, josta hyötyivät kaikki. Opimme toisiltamme ja täydensimme toistemme näkemyksiä koko projektin ajan.

 

Jännitystä ilmassa

Lähdimme säveltämään lasten kanssa musiikkia orkesterisoittimille. Mukana olivat merkittävät tahot suomalaisesta musiikin huippuosaamisen alueelta ja joukkoomme saapuisi New Yorkista asti hankkeen alkuperäinen isä Jon Deak. Tämä tuntui jännittävältä ja kävin mielessäni läpi pitkiä pohdintoja siitä, miten selviydyn haasteesta kunnialla. Vaikealta ei tuntunut lasten kanssa toimiminen, vaan juuri orkesterisoittajien ja ammattisäveltäjien kohtaaminen. Projektin perusidea on se, että lapset saavat avukseen joukon muusikkoja, jotka kirjoittavat heidän ideansa nuoteiksi ja luovat näin linkin lapsen ja ammattimuusikon välille. Lisäksi lasten kanssa työskentelevät ammattisäveltäjät, jotka antavat heille käyttöönsä kaiken osaamisensa tukien lasta tämän sävellystyössä.

Olin huolissani siitä, miten teoriaosaamiseni ja nuotinkirjoitustaitoni riittävät käytännön tilanteissa projektin aikana. Orkesterisoittajan ja säveltäjän osaaminen näillä osa-alueilla on huomattavasti pidemmälle vietyä omaan taitotasooni nähden. Olen itse keskittynyt musiikin tekemisessäni lähinnä välttelemään teoreettisuutta, analyyttinen lähestymistapa on ollut aina suurin haaste omissa musiikin opinnoissani.

Valmistauduin projektiin pakkaamalla mukaan Zoom -nauhoittimen, jotta voin äänittää kaiken ja pohtia sitten ajan kanssa, miten nuoteiksi kirjoittaminen lopulta tehdään ammattimaisesti niin, että soittajat saavat siitä selvää.

Säveltämisen raamit

Kuule, minä sävellän! -metodin ideana ei ole opettaa lapsille säveltämistä perinteisellä tavalla. Perinteisellä tavalla tarkoitan käsitystä, jossa ammattilainen kertoo oppilaalleen, miten musiikkia kuuluu kirjoittaa länsimaisten taidemusiikin ihanteiden mukaisesti. Tähän kuuluu usein tiedon omaksumista sopivista sointipareista tai -ryhmistä sinfoniaorkesterin soittimistossa ja vallitsevan sävellystavan tyylikästä hallintaa.

Tässä projektissa lapsille ei esimerkiksi millään tavalla arvoteta sitä, tulisiko musiikin olla tonaalista vai atonaalista. He lähtevät liikkeelle täysin avoimesta tilanteesta, musiikkia raamittaa lähinnä käytettävissä oleva soitinvalikoima. Sibelius-Akatemian ensimmäisissä sävellysjaksoissa ei ollut mukana koko sinfoniaorkesteri, vaan pienempi kokoonpano, jossa kuitenkin olivat edustettuna jousisoittimet, puupuhaltimet, vasket, lyömäsoittimet ja piano.

Lapsi päättää itse

Hienoimpia hetkiä projektissa olivat kohtaamiset lasten ja soittajien välillä. Muusikot käyvät sävellysprojektin aikana esittelemässä soittimiaan lapsille, myöhemmin he voivat tavata uudestaan ja kokeilla joitain sävellysaihioita, joita on saatu valmiiksi. Viimeisessä vaiheessa harjoitellaan jo valmista kappaletta ja lopulta se esitetään yleisölle. Lapset saavat tehdä koko prosessin ajat itse päätökset sävellyksensä kaikista yksityiskohdista. He ovat myös harjoitusvaiheessa kommentoijina, heidän mielipidettään kysytään ja sitä arvostetaan. Tämän tekee konkreettiseksi jo se kuinka lapsi kuuntelee sävellystään orkesterinjohtajan vieressä seisoen, aitiopaikalla musiikkia aistien.

Aikuinen ei anna vaihtoehtoja

Projektissa suurimpia ristiriitoja, kysymyksiä ja kompastuksia aiheutti juuri kysymys siitä, kuinka paljon sävellystyössä saa lasta ohjata ja neuvoa. Jon Deak ohjasi meitä Sibelius-

Akatemian opiskelijoita niin, että lapsen pitää itse näyttää soittamalla tai laulamalla musiikilliset toiveensa. Jos hänelle esimerkiksi antaa vaihtoehtoja, joista hän valitsee, niin sävellys on jo vähemmän täysin lapsen omaa tuotosta. Siinä on silloin mukana aikuisen näkökulma. Idea oli antaa lapsen tehdä musiikkia täysin omista lähtökohdistaan. Hänelle eivät ole vielä iskostuneet käsityskykyä kahlitsevat mielikuvat siitä, mikä on oikein ja mikä on väärin musiikissa. Lapsi on vapaa tekemään ennakkoluulottomia ratkaisuja säveltämisessä, sitä vapautta ei toivottaisi aikuisen häneltä vievän.

Aikuisen oltava uskollinen lapsen näkemykselle

Sävellystyön kirjaaminen ja nuottien kirjoittaminen sujui lopulta mutkattomasti. Huomasin vain oman epävarmuuteni asiassa vaikuttavan sävellysten harjoitustilanteessa niin, etten osannut tarpeeksi puolustaa lasten näkemystä kapellimestarille. Tilanteessa tuli kysymyksiä kappaleen dynamiikasta ja tässä tapauksessa huilujen stemman kaarituksista. Nämä oli tehty lapsen kanssa tarkasti niin kuin hän ne halusi. Mutta harjoitustilanteessa kapellimestari tulkitsi nuotin niin, että siihen oli unohdettu tehdä kaarituksia ja dynamiikkamerkinnät olivat vajavaisia. Säveltäjä oli kuitenkin juuri toivonut, että huilistit eivät soittaisi säveliä legatolinjana vaan yksittäisinä puhalluksina. Jälkeenpäin olin harmissani, kun en uskaltanut sanoa vastaan vaan otin vastaan torut keskeneräisestä nuotinkirjoittamisesta. Kummalliseltahan se kuulosti aikuisen korvaan, mutta säveltäjä oli toivonut kappaleensa tulkittavan niin.

Tällaisia tilanteita tulee varmasti paljon vastaan sävellettäessä lasten kanssa. Aikuinen tulkitsee lapsen näkemyksen haluamallaan tavalla, koska ei voi ymmärtää, että lapsen näkemys asiasta on todellakin niin erilainen. On yllättävän haastavaa kohdata lapsen työskentely ja ajatukset vain arvostaen sekä kunnioittaen. Ohjaava, arvioiva, opettava tai neuvova tapa suhtautua lapseen on syvään piirtyneenä kasvattajan ja jokaisen aikuisen toiminnassa.

Muusikkous ja kasvattajuus

Musiikkikasvatuksen praksialisti Elliott (1995) pitää sekä muusikkoutta että kasvattajuutta tärkeinä ominaisuuksina musiikkikasvattajalle. Näiden kahden puolen pitää kulkea rinnakkain. Muusikkous mahdollistaa opettajan toimimisen oppilaalle esimerkkinä ja innoittavana vastapuolena musiikillisessa vuorovaikutuksessa. Opettajalla täytyy olla musiikillista ammattitaitoa, jonka avulla reagoida ja ratkoa käytännön haasteita opetustilanteessa. Vain muusikkoutensa kautta opettaja voi tietää, mitä opettaa. Kasvattajuus taas auttaa tekemään oikeat ratkaisut tilanteessa suhteessa oppilaan tilanteeseen ja tarpeisiin. Opetustilanteen haasteet saattavat liittyä myös kasvatuksellisiin kysymyksiin, ja myös näihin opettajalla on oltava vastauksia ja toimintamalleja. (Elliott 1995, 251–252)

Lapsen sävellystyön tukeminen vaati ehkä juuri kasvattajuuden korostumista hankkeessa mukana olevilta aikuisilta. Muusikkous olisi ohjannut kommentoimaan ja kehittämään lapsen sävellysideoita, mutta kasvatuksellinen näkökulma vei näkökulman musiikillisesta lopputuloksesta itse prosessiin. Tärkeää ei ole niinkään se, millaista lopputulosta sävellystyössä haetaan vaan se, miten työskennellään. Merkittävä havainto oli myös, että itse asiassa lopputulos onnistui parhaiten, kun keskityttiin muuhun kuin lopputuloksen ajattelemiseen. Lapsen ideoita kunnioittava, arvostava ja positiivinen ilmapiiri vei tuotokset vääjäämättä myös musiikillisesti mielenkiintoiseen ja onnistuneeseen suuntaan.

Innostunut ja ystävällinen asenne

Projektin aikana opin suuresti arvostamaan Jon Deakin työskentelyä lasten kanssa. Hän kohtasi jokaisen ihmisen vilpittömän ystävällisellä ja kiinnostuneella asenteella. Jokainen lapsi sai häneltä innostuneen vastaanoton pienillekin ideoille. Jon on tilanteessa vahvasti läsnä ja tekee esimerkillään kaikesta musiikillisesta tekemisestä erityistä. Leikit, improvisointi, tarinointi, piirtäminen ja kuunteleminen ovat kaikki tärkeitä ja ainutlaatuisia hetkiä. Käytännön esimerkki tästä on merkittävä taputtamisen määrä projektin aikana. Kaikelle taputettiin ja kaikissa tilanteissa. Kun lapsi rytmitteli nimensä jalkoja tömistellen, oli se heti tilanne, joka vaatii osakseen raikuvat aplodit. Tämä tuntui suomalaisista ensin vähän kiusalliselta. Ei kai sitä nyt kaikelle kannata koko ajan taputtaa? Jonin esimerkin mukaan kaikelle kannattaa taputtaa, ja aina kun mahdollista. Taputtaminen on käytännön väline merkityksen antamiselle ja arvostuksen osoitukselle toisen tekemistä kohtaan.

Jalkojen tömistely muuttuu musiikilliseksi teokseksi, kun sille taputetaan kuten mille tahansa esitykselle. Toinen käytännön tapa on nimen antaminen. Heti, kun asialle annetaan nimi, siitä tulee konkreettinen. Tämän olen pitänyt mukana omassa opetustyössäni monen muun Kuule, minä sävellän! -projektin aikana saadun oivalluksen lisäksi. Aina, kun oppilaat esittävät mitä tahansa hyvin pientä tuotostaan, on tärkeää, että muut paikalla olijat toteuttavat yhtä hartaasti yleisön roolia. Esitystä seurataan tarkkaavaisesti, sille taputetaan, voidaan kertoa omia mielikuvia, mitä esitys herätti ja arvailla esimerkiksi kappaleen nimeä. Säveltäjä antaa aina teokselleen nimen ja usein teos jollain tapaa merkitään muistiin omaan vihkoon.

Merkintätapoja on ollut monenlaisia. Oppilaani eivät useimmiten osaa kirjoittaa nuotteja, mutta he keksivät mielikuvituksellisia uusia nuotinkirjoitustapoja, joiden avulla muistavat kappaleensa. Kaikki tämä tekee prosessista merkityksellisen. Oma kappale muuttuu oikeaksi sävellykseksi, kun sitä kohdellaan sen mukaisesti.

Aikuinen ei saa pilata lapsen musiikillisia ideoita

Kuule, minä sävellän! -projektin tärkein oivallus onkin se, että lasten teokset eivät ole jotain, jota kehitetään kunhan lapsi kasvaa ja oppii. Teokset ovat itsessään tärkeitä ja arvokkaita. Lasten musiikilliset ideat ovat upeita ja ainutlaatuisia. Niihin ei aikuinen pysty ja olisi tärkeää, että aikuinen ei pilaa niitä sekaantumalla sävellystyöhön.

Kasvattajan onkin ensimmäiseksi uskottava lasten kykyyn säveltää. Numminen (2005) korostaa opettajan roolia rohkaisevan ja oppilaan kykyjä arvostavan ilmapiirin luomisessa. Opettajan rohkaiseva ja kehitykseen uskova asenne vie eteenpäin. Opettaja viestii sanoin ja elein, joten näiden viestien on oltava kannustavia ja rohkaisevia. (Numminen 2005, 248) Hyvä ilmapiiri opetustilanteessa on opettajan vastuulla. Virheiden korostaminen on tehokas tapa pilata ilmapiiri. Sen sijaan tilanteessa on vallittava usko oppilaan kehittymiseen ja oppimiseen. Luottavainen ilmapiiri luo mahdollisuudet eräänlaiselle itseään toteuttavalle ennusteelle, jolloin oppimismahdollisuudet kasvavat. (Numminen 2005, 247)

Työvälineitä lasten kanssa säveltämiseen

Olen hankkeen jälkeen säveltänyt oppilaiden kanssa säännöllisesti. Sävellystyötä tehdään sekä perusopetuksen aikana että lukiossa. Ennen Kuule, minä sävellän! -opintoja ja Luomus-opintoja minulla ei oikein ollut käytännön työvälineitä lasten kanssa säveltämiseen. Nämä opinnot olivat selkeästi yksiä tärkeimmistä kursseista musiikkikasvatuksen osastolla. Kurssit avasivat omaa ajattelua, omaa muusikkoutta ja kasvattajuutta.

Omassa koulussani lapset säveltävät itselleen, tämä hieman muuttaa työskentelyn näkökulmaa. Säveltäminen perustuu paljolti improvisaatioon. Improvisaatiosta edetään toistoon ja päätösten tekemiseen. Kun tuotos voidaan toistaa samanlaisena useamman kerran, alkaa se muuntua improvisaatiosta sävellykseksi.

Säveltely aloitetaan ensimmäisillä luokilla pentatonista sävelmaailmaa hyödyntäen. Lapsilla on käytössään pentatoniset puuhuilut, jotka ovat erinomainen työkalu ensimmäisiin

sävellyskokeiluihin. Seuraavan kerran sävellämme musiikkia viisikielisille kanteleille. Oppilaat saavat valita, säveltävätkö yksin vain pienissä ryhmissä tai pareittain. Alakoulun ylemmillä luokilla sävellämme rytmiikan pohjalta monenlaisia teoksia ryhmien ideoista ja työskentelytavoista riippuen. Joidenkin oppilasryhmien kanssa päästään säveltämisessä pidemmälle, joidenkin kanssa työskentelyä hankaloittavat esimerkiksi ryhmätyötaitojen puute. Yläluokilla ja lukiossa sävellyksen työkaluina voivat olla myös iPadit. Etenemme erilaisiin musiikkityyleihin, tonaalisten sointujen maailmaan ja tonaalisiin melodioihin. Kirjoitamme myös lyriikoita. Sävellyksiä on esitetty toisinaan esimerkiksi luokkien näytelmien yhteydessä.

Ympäristön tulee edistää luovuutta

Uusikylä (1998) toteaa luovan lahjakkuuden edistämisen yhdeksi koulun tärkeimmistä tehtävistä. Luovuus on rohkeutta ylittää rajoja, kokeilla ja oppia erehdyksenkin kautta. Luovuus on myös kykyä hahmottaa ongelmat. Luovuus usein johtaa johonkin uuteen. Uusikylä nostaa merkitykselliseksi sen, missä luovuutta esiintyy. Tärkeää ei ole niinkään se, kuka on luova vaan se, onko ympäristö sellainen, että se edistää luovuutta. Opettajan olisi työssään edistettävä luovuutta. Tämä vaatii opettajalta itseltään luovaa ajattelua, rohkeutta ja myös välittämisen taitoa. (Uusikylä 1998, 8–9)

Luovuus on työn elementti, johon on jatkuvasti haastettava itseään uudestaan. Kiire ja väsymys ovat luovuuden tappajia, jotka jokainen opettaja kohtaa työssään. Työhön on helppo urautua. Lasten kanssa säveltäminen on helppo työväline, jolla riuhtaista itsensä kasvattajana uudestaan opetuksen tärkeimmän sisällön äärelle. Säveltäessä lasten kanssa huomio on aina heissä aidoimmillaan. Säveltämisen ohjaaminen on lapsen kuuntelua ja hänen ainutlaatuisuutensa todeksi tekemistä. Säveltäminen ryhmässä on myös sosiaalisen kanssakäymisen opettelua; se on erinomainen harjoitus jokaiselle koululaiselle.

Teksti: Aliina Halme (os. Mäkitalo)