Tyylihistoria 1800-luvun henkilöpalvonnan kritiikkinä

Musiikinhistoria historiallinen musiikkitiede vakiintui yhdeksi musiikkitieteen keskeisistä tutkimusaloista jo 1800-luvun lopulla, kun Guido Adler kehitteli mm. Diderot'n esittämää näkemystä musiikin tutkimisen aihepiirien jaoksi ja lanseerasi vuonna 1885 jaon historialliseen ja systemaattiseen musiikkitieteeseen (ks. esim. Huttunen 1993; Sarjala 2010). Adler kritisoi säveltäjä- ja suurmieskeskeistä musiikinhistoriankirjoitusta, ja toi kirjassaan Der Stil in der Musik (1911) tyylin käsitteen musiikinhistorian tutkimuksen keskeiseksi käsitteeksi. Adler kuvaili musiikkia organismina:

Aikakauden, teoksen, säveltäjän tyyli ei synny sattumalta, hetkellisen taiteellisen luomistahdon tuloksena. Päinvastoin, se perustuu tulemisen lakeihin, orgaanisen kehittymisen nousuihin ja laskuihin. (Adler 1911, 13, siteerattu Bent & Pople 2006 mukaan).

Tyylin tutkiminen edusti 1900-luvun alkuvuosikymmeninä musiikinhistorian tutkimuksen uutta näkökulmaa vastareaktiona vanhalle säveltäjäkeskeiselle ajattelulle. Tyylikausijako vakiintui Huttusen mukaan (2011, 66) musiikinhistorian kirjoituksiin vuonna 1924 Adlerin toimittaman kirjan Handbuch der Musikgeschichte myötä. Kirjan dispositiossa musiikinhistoria jaetaan ensi kerran taide- ja kirjallisuushistoriaa mukaileviin tyylikausiin: renessanssi, barokki, klassismi ja romantiikka.

Matti Huttunen huomauttaa, että Aderin kirja Handbuch der Musikgechichte (1924) lienee edelleen kaikkein eniten musiikinhistorian opetukseen vaikuttanut teos. Huttunen toteaa esimerkiksi Jeansonin ja Raben oppikirjan Musiken genom tiderna (1927) sekä Sulho Rannan kirjan Musiikin historia (1950-1956) tukeutuvan varsin suoraan Adlerin tyylijaotteluihin (Huttunen 2010).

Suomenkieliseen musiikinhistorian kirjoitteluun tyylikausijaottelu juurtui säveltäjä, kapellimestari ja musiikkikirjailija Sulho Rannan (1901-1960) kirjoissa Musiikinhistoria pääpiirteittäin (1933) ja Musiikin historia (1950-1956). Sulho Rannan kirjan jälkeen ei Matti Huttusen (2010) mukaan ole suomeksi julkaistu musiikinhistorian yleisesityksiä, ellei sellaiseksi katsota Sibelius-Akatemian vuodesta 2005 lähtien tuottamaa ja ylläpitämää, artikkeleista koostuvaa musiikinhistorian sivustoa (Muhi).

Tyylihistoria musiikinhistorian opetuksen sisältönä

Oppikirjoina musiikinhistorian opetuksessa on käytetty teos- ja tyylihistoriaa popularisoivia, teoskaanonin esittelylle perustuvia sitoutuneita tiivistelmiä. Ne ovat olleet joko suomennettuja, kuten Gunnar Jaensonin ja Julius Raben 1945 kirjoittama Musiken gemon tiderna (Jaenson & Rabe 1945), tai varta vasten suomalaisia musiikkioppilaitoksia varten kirjoitettuja, kuten oppikirjat Kuuntelen musiikkia (Palas 1983) ja Taidemusiikki tutuksi (Palas 2010).

Tyylikausijaottelu on edelleenkin musiikinhistorian opetuksen kulmakiviä paitsi oppikirjoissa, myös opetussuunnitelmissa. Tyylit mainitaan opetuksen sisältöalueena historian rinnalla opetushallituksen määräyksessä 41/011/2002 Taiteen perusopetuksen musiikin laajan oppimäärän opetussuunnitelman perusteista vuodelta 2002:

Opetussuunnitelman perusteiden määrittelemät sisältöalueet - musiikin luku- ja kirjoitustaito, musiikin hahmottaminen sekä musiikin historian ja tyylien tuntemus - kattavat vähintään musiikinteorian, säveltapailun ja musiikkitiedon peruskurssien (Suomen musiikkioppilaitosten liiton kurssisuoritusvaatimusten mukaisen) oppiaineksen (OPH, 17).

Määräyksessä mainittu Suomen musiikkioppilaitosten liiton SML:n tasokurssivaatimuksissa vuodelta 2005 todetaan: Opetuksessa tutustutaan keskeisiin tyylikausiin ja säveltäjiin renessanssista 2000-luvun alkuun suomalaista musiikkia unohtamatta (SML 2005, 7). Tarkennuksissa tasosuoritusohjeisiin korostetaan myös painokkaasti tyyliä, ja jopa historian kehityslinjat mainitaan:

Opetuksessa pyritään antamaan käsitys musiikin historian tyylikausista ja niiden murroksista, musiikin piirteiden muuttumisesta, keskeisistä säveltäjistä ja musiikin merkityksestä aikansa yhteiskunnassa. […] Musiikin kuunteleminen ja soittaminen on musiikin historian kehityslinjojen tarkastelun pohjana. Tyylillistä valikoimaa voidaan laajentaa myös länsimaisen taidemusiikin ulkopuolelle; suomalaista musiikkia ja 1900-2000 -lukujen musiikkia suositellaan sisällytettäväksi jo perustason opetukseen. Opetuksessa on syytä sivuta myös muita musiikkikulttuureja, taidehistoriaa ja yleistä historiaa. (SML 2005, 25-26.)

Vaikka tyylihistoria on säilyttänyt vankan jalansijan musiikinhistorian opetuksen sisällöissä, näyttäytyi se viimeistään 1900-luvun lopulla tutkimuksen kannalta kategorisoivana ja epätyydyttävänä.

Tyylihistorian kritiikkiä

Aikanaan osuvaa musiikin erityisyyden kuvausta, eksaktiutta ja tieteellisyyttä musiikkianalyysin keinoin tavoitellut tyylihistoria heijasteli ja muokkasi oman aikansa maailmankuvaa. Musiikinhistorian opetuksen sisällöt ja musiikin piirteisiin viittaava käsitteistö muokkasivat musiikinhistoriaa oppiaineena tyylihistorian avulla eräänlaiseksi johdannoksi musiikkianalyysiin. Sarjala toteaa (Sarjala 2002, 130).

Tavoitteena oli historia, jonka aiheena ja sisältönä olisi taiteen oma kehitys eivätkä biografiset tai sosiaaliset satunnaisuudet. Tyylihistoria koetti löytää välityksen estetiikan ja historian välille. Sen edustajat tavoittelivat sellaista historiallisen muutoksen kuvaamisen periaatteita, jotka nousivat heidän mukaansa taiteesta itsestään eivätkä sen vaihtuvista syntykonteksteista. (Dahlhaus 1977, 31-32). Nämä tieteellistämispyrkimykset loivat musiikintutkimukseen itsenäisen subjektin nimeltä taide. Samalla tavoin muu historiankirjoitus rakensi subjekteja nimeltä kansallisuus, valtio tai sivistys. (Sarjala 2002, 130.)