Rakennehistoria 
 

Saksalaisen musiikkitieteilijän Carl Dahlhausin kehittämä rakennehistoria on - kuten koko Dahlhausin tuotanto - yksi viime vuosikymmenten keskustelluimpia musiikkitieteellisiä kysymyksiä. Yleisen historian alalla on 1900-luvun kuluessa kehitetty useita rakennehistoriaksi luonnehdittavia tarkastelutapoja, ja musiikinhistorian yhteydessä on aina syytä puhua Dahlhausin rakennehistoriasta, jotta tämä metodi ei sekoitu esimerkiksi ranskalaisten niin kutsuttujen annalistien rakennehistorialliseen tutkimustapaan.

Dahlhaus kritisoi aikaisempaa musiikinhistorian kirjoitusta muun muassa panoraamanomaisten historiallisten kokonaisuuksien rakentelusta. Hän ei puhunut kirjoituksissaan juurikaan tyylihistoriasta tällä nimellä, mutta hänen kritiikkinsä kohteena oli selvästi adlerilainen tutkimusote. Dahlhaus halusi löytää aikaisempaa täsmällisemmän keinon tutkia musiikin ja muun kulttuurin yhteyksiä.

Dahlhausin mukaan rakennehistoria sijoittuu kulttuurihistorian ja sosiaalihistorian välimaastoon. Se ei tutki musiikkia pelkkänä esteettisenä kulttuuri-ilmiönä, mutta ei myöskään puhtaasti sosiologisena tosiasiana niin, että musiikin luonne teoksista koostuvana taiteena menetettäisiin. Rakennehistorialle on ominaista metodipluralismi tai metodinen eklektismi: se tarkastelee kohteitaan joustavasti takertumatta mihinkään lähestymistapaan ehdottomasti. Dahlhausin suhtautuminen esimerkiksi marxilaisuuteen oli kahtalainen: monet hänen teksteistään kritisoivat marxilaisuutta, mutta toisinaan hän myös turvautui marxilaisiin käsitteisiin.

Yksinkertaistetusti sanottuna rakennehistoria pyrkii löytämään tutkittavana olevan ajanjakson ydintekijät, jotka selittävät sen muita piirteitä. Tällainen oli esimerkiksi absoluuttisen musiikin idea 1800-luvun musiikissa (tai ainakin tietyssä osassa sitä). Rakenteiden laajuus voi vaihdella eikä niiden tarvitse muistuttaa laajuudeltaan tyylihistorian erittelemiä laajoja tyylikausia.

Ydintekijän tai ydintekijöiden löytyminen ei merkitse sitä, että tutkija ummistaisi silmänsä poikkeuksilta: poikkeukset tulevat päinvastoin ymmärrettäviksi vasta kun ne suhteutetaan ajanjakson yleiseen rakenteeseen. Samoin eriaikaisten ilmiöiden yhtäaikaisuus ja yhtäaikaisten ilmiöiden eriaikaisuus tulevat ymmärrettäviksi yleisen historiallisen rakenteen nojalla.

Dahlhaus väitti, että hänen ideoimansa musiikinhistorialliset rakenteet muistuttaisivat Max Weberin ideaalityyppejä. On kuitenkin osoitettu, että Dahlhausin rakenteet ja Weberin ideaalityypit ovat kaksi eri asiaa: Weberin ideaalityypit ovat hyvin yleisluonteisia ajatusmalleja, joiden pohjalta voidaan muodostaa konkreettisempia hypoteeseja ja selityksiä; Dahlhausin rakenteet sen sijaan ovat historiaa koskevia väitteitä, eivät pelkkiä abstrakteja ajatusrakennelmia, jotka eivät itsessään kuvaa mitään todellista historiallista tai yhteiskunnallista tilannetta.

Musiikkia koskevien aatteiden tutkimus on olennainen osa dahlhausilaista tutkimusperinnettä. Ajatuksena on, että musiikkia ei ole olemassa ilman niitä käsityksiä, joita tarkastelun kohteena olevaan musiikkiin on eri aikoina liitetty. Tyypillistä dahlhausilaista tutkimusotetta edustaa esimerkiksi tutkimus Musikalischer Realismus (1982), josta valtaosan muodostaa analyysi realismin käsitteen eri vivahteista musiikkikirjallisuudessa; kysymystä mitä musiikillinen realismi on? ei siis voida dahlhausilaisessa ajattelussa ratkaista vain musiikkia itseään tutkimalla. Oppihistorian alalta Dahlhaus julkaisi muun muassa laajan kaksiosaisen teoksen (1884-89) 1700- ja 1800-lukujen musiikinteorian historiasta.

Vaikka Dahlhaus erkaantui monista edeltäjiensä naiiveista historianfilosofisista oletuksista, ei hänkään ollut täysin vapaa spekulatiivisesta ajattelusta (eikä luultavasti koskaan väittänytkään olevansa). Kuten A. B. Marx tai Guido Adler myös Dahlhaus näyttää tukeutuneen ajatukseen, jonka mukaan musiikki on luonteeltaan hengen taidetta. Hegelin mukaan taideteoksen sisältönä on henkinen idea, A. B. Marxille muototyypit olivat hengen historiallista ilmentymää musiikissa, Adler uskoi ajanhengen selitysvoimaan, ja lopulta Dahlhaus tutki musiikin aate- ja oppihistoriaa: musiikki oli hänelle luonteeltaan henkistä, vaikka hänen tutkimusotteensa pitkälti suhteellisti musiikkiin liittyneet aatteet ja opilliset näkemykset. Musiikki ei ollut enää yleisen ja monoliittisen hengen ilmentymää (kuten esimerkiksi A. B. Marxilla), vaan musiikin olemus määräytyi vain musiikkia koskeneiden näkemysten historiallisessa kaleidoskoopissa. Silti musiikki oli hengen taidetta: musiikille merkityksiä antavat aatteet ja ideat olivat sen olemassaolon välttämätön edellytys.

Dahlhausia on paljon kritisoitu siitä, että hän tukeutui uskomukseen saksalaisen kulttuurin ylivertaisuudesta ja piti kiinni teoksen kategoriasta: erityisesti Dahlhausin kuoleman (1989) jälkeen esiin murtautuneet uusi musiikkitiede ja kriittinen musiikkitiede ovat arvostelleet teoksen ylivaltaa musiikintutkimuksessa, ja Dahlhaus on ollut yksi esimerkki tällaisesta aikansa eläneeksi koetusta ajattelusta. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se kysymys, miksi musiikinhistorian tutkimuksen ylipäänsä pitäisi tähdätä erilaisia ajanjaksoja yhtenäistäviin tuloksiin, nähtiin nämä ajanjaksot sitten tyyleiksi, rakenteiksi tai miksi tahansa. Miksi historiantutkimus ei voisi pyrkiä osoittamaan, miten sekavaa, ristiriitaista ja vaikeasti ymmärrettävää menneisyys on ollut?

Tässä nähdään, miten mahdotonta on päästä eroon historianfilosofisesta spekulaatiosta: Dahlhausin rakenteet ovat spekulatiivisia kokonaisuuksia siinä missä A. B. Marxin muotohierarkia tai Adlerin tyylihistoria. Toisaalta historian sekavuutta, ristiriitaisuutta tai vaikeaselkoisuutta” todisteleva teksti olisi tässä artikkelissa käsiteltyjen historiankuvien negaationa yhtä altis spekulaatiolle kuin mikä tahansa muukin historiankuva.

Lopuksi: historia tutkimuksena ja tilanteena
 

Nykyaikaisen historiatieteen maailmassa kasvaneen ihmisen on usein vaikea mieltää historiaa muuksi kuin tutkimuskohteeksi. On kuitenkin olemassa myös toinen näkökulma, joka tekee kenties ymmärrettävämmäksi sen kysymyksen, miksi spekulatiivista historianfilosofiaa tarvitaan.

Voidaan tehdä erottelu kahden perustavan suhtautumistavan välillä: historia voidaan nähdä tutkimuskohteeksi, jollainen se on kaikille historiatieteen haaroille, mukaan lukien musiikinhistoria. Historia voidaan kuitenkin tulkita myös tilanteeksi, joka määrittää yksilön, kulttuurin, yhteisön ja yhteiskunnan paikan ja joka tarjoaa ihmiselle sekä rajoituksia että mahdollisuuksia. Tämän paikan tiedostaminen edellyttää historiallista tietoa, joka ei voi kuitenkaan rajoittua pelkkään historiatieteelliseen tosiasiatietoon. Spekulatiivinen historianfilosofia voi parhaimmillaan olla yksi osa sitä näkemysrakennelmaa, jonka avulla yksilö ja hänen kulttuurinsa saavuttavat ymmärrystä historiallisesta tilanteestaan siis se on lyhyesti sanottuna olennainen itseymmärryksen menetelmä. Se ei koskaan ole valmis tietorakennelma, vaan se on prosessi, jossa yksilö ja kulttuuri saavuttavat paremman ymmärryksen historiallisesta tilanteestaan; täydellistä” ymmärrystä historiallisesta tilanteesta voi tuskin koskaan saavuttaa. Jokainen historiallinen tilanne kätkee sisäänsä koko historian: yhtä hyvin mikrohistoriallisen tason kuin historian laajan kehityskaaren. Ihminen tekee valintojaan aina määrätyssä historiallisessa tilanteessa. Tämä osoittaa spekulatiivisen historianfilosofian eettisen ja eksistentiaalisen merkityksen.

Matti Huttunen