Historiankirjoitus perustuu erilaisiin lähteisiin. Musiikinhistorian kirjoituksissa käytettyjä lähteitä ovat esimerkiksi seuraavat:

• Nuotit, partituurit, käsikirjoitukset, luonnokset, ensi- ja muut painokset

• Kirjalliset lähteet, kuten teoreettiset, uskonnolliset, liturgiset, kertovat lähteet, oppaat, runot, kaunokirjallisuus, teatteri, hakuteokset, filosofian ja estetiikan kirjoitukset, eri medioissa julkaistut kirjoitukset ja kuvaukset yms.

• Kuvalliset eli ikonografiset lähteet sekä muut esinelähteet: kuvanveisto, maalaustaide, grafiikka, kuvakudokset ym

• Soittimet

• Äänilähteet: mekaaniset soittimet, äänitteet, soittimet ja muut sekalaiset

Tapa käyttää ja arvioida lähteitä on kytköksissä siihen, minkälainen historian esitys on kyseessä. Siksi historiankirjoitusten lukemisessa ja arvioinnissa on huomioitava se, mihin päämäärään tai paradigmaan kirjoitus sitoutuu, mikä on kirjoittajan tai tutkijan tarkoitus.

Lähdekritiikki varman tiedon takeena

Lähdekritiikki tarkoittaa historiankirjoituksessa käytetyn lähteen arviointia. Sana on peräisin renessanssifilosofien tavasta vertailla vanhoja tekstejä pyrkimyksenä rekonstruoida alkuperäinen, myöhemmistä lisäyksistä puhdistettu teksti. Lähdekritiikki kuvaa 1800-luvun alun historiankirjoituksen henkeä, jolloin historiankirjoituksen vastikään professionalisoiduttua haluttiin erottaa varma ja tosi kerrontahistoria sekalaisista kuulopuheista ja kansankertomuksista. Ammattimaisen historiankirjoittajan tuli siivilöidä epävarma ja epätosi tieto pois, ja välittää tarkka ja tosi kuvaus siitä miten asiat todella olivat.

Alkuperäinen lähdekritiikki nosti keskeiseksi halun päästä käsiksi asianomaisen tiedon alkulähteille. Lähteet käsitettiin objektiivisiksi jäänteiksi menneisyydestä, ja näiden jäänteiden varaan haluttiin rakentaa tosi, lopullinen historia. Ajattelutapa ei ole nykyisinkään täysin syrjäytynyt. Lähdekritiikki jakaa lähteet ensisijaisiin ja toissijaisiin, ja hylkää epäluotettavana pidetyn osan menneisyyden jäljistä tutkimukseen kelpaamattomina. Epäluotattavaa tietoa menneisyydestä on tämän ajattelun mukaan esimerkiksi muistinvarainen tieto, sillä se saattaa olla kertojan värittämää, subjektiivisen aineksen vääristämää. Luotettavimpia eli ensisijaisia lähteitä ovat tutkimuskohteesta riippuen esimerkiksi viranomaislähteet, arkistojen ja kirjastojen dokumentit, ja toissijaisia esimerkiksi aikalaiskuvaukset tai muut ihmisten tekemät arvioit tutkittavasta asiasta.

Lähdekritiikin painottamista on viime vuosikymmeninä arvosteltu. Paitsi että lähdekritiikki sitoo tutkijan konstruktivististen suuntauksien hylkäämään varman tiedon tavoitteluun, se myös suuntaa huomioin tutkittavasta asiasta ja tutkijan päättelystä lähteiden käyttämiseen. Lähdekritiikki aiheuttaa myös ongelman suhtautumisessa tutkittaviin henkilöihin: heidän ajattelustaan ja toiminnastaan tulee karsia pois, todellisuutta vääristävänä, subjektivisuus ja kokemuksellisuus.

Lähteiden käytön kysymyksiä ei kuitenkaan voi sivuuttaa historiankirjoituksessa. Lähteiden valinta on tärkeä osa tutkimusprosessia. Tutkija käyttää lähteitä omien johtopäätöstensä todisteina, eikä tukijan ei tule ohittaa omia lähteiden sisältämiä näkökulmia.

Lähteiltä kysyminen
 

Uudet historiat kuten naishistoria ovat viime vuosikymmeninä vaikuttaneet käsityksiin lähdetyöskentelystä. Uusien historioiden tehtävänä oli ja on edelleenkin tehdä näkyväksi se, mikä aikaisemmin oli jäänyt piiloon. Uudet historiat ottivat käyttöön uusia lähteitä kuten kaunokirjallisuutta ja muistitietoa, mutta myös käyttivät vanhoja lähteitä uudella tavalla selvittääkseen aiemmin huomiotta jääneitä asioita. Esimerkiksi inkvisition kuulustelupäiväkirjoista pääteltiin yksittäisiä elämänkohtaloita, ihmeteltiin aikanaan keskeisiä kysymyksiä (kuten kirkon varastoissa ehtoollisleipää syövien hiirten mahdollista autuutta), ja erilaisten dokumenttien perusteella kuvitettiin kokonaisen 1400-luvun kylän elämää. Historiantutkijoiden laatimia, osin jopa fiktiivisiä kertomuksia arvostetaan ikkunoina menneen ajan elämänpiiriin.

Uuden ajattelutavan mukaan lähteitä ei jaotella luotettaviin ja epäluotettaviin, vaan erilaisten lähteiden nähdään vastaavan erilaisiin kysymyksiin. Tutkimuksen - ja sama voisi päteä opetukseen - lähtökohtana on tutkijan kysymys, ja tutkija etsii ja valitsee tätä kysymystään valottavia lähteitä tai aineistoja. Lähteelle annetaan tutkimuksessa tehtävä, esimerkiksi kun määritellään mitä tutkimuskysymyksen osaa lähde valottaa.

Tehtävä: Lähteet opetuksessa

Lähteet:

Rantala, Jukka 2008. Suuren kertomuksen haastaminen. Kasvatus & aika 1/2008. http://www.kasvatus-ja-aika.fi/site/?lan=1&page_id=74

Vänttinen, Juha 2009. Saako historiasta selvää? Monikulttuuriset yläkoululaiset historian äärellä. Historian taidot motiivien, seurauksien, historian tulkintojen ja lähteiden luotettavuuden arvioinnissa. Turun yliopisto. https://oa.doria.fi/handle/10024/50488