MITÄ ON HISTORIA?

 

 

 

Historia muuttuu jatkuvasti
 

"Mitä on historia?" Kysymykseen vastattiin The Cambridge Modern Historyn esipuheessa lokakuussa 1896 (The Cambridge Modern History: Its Origin, Autorship and Production, Cambridge University Press, 1907. pp. 10-12):

...tuoda joka kotiin viimeisin dokumentti ja tuoreimmat johtopäätökset kansainvälisestä tutkimuksesta. Lopullista (ultimate) historiaa emme saa vielä tämän sukupolven aikana, mutta voimme esitellä pisteen, mihin asti olemme päässeet tiellä pisteestä toiseen, matkalla siihen, että kaikki tieto on saatavilla ja kaikki ongelmat kyetään ratkomaan.”
(Siteerattu Carr 1961, 3, mukaan.)

50 vuotta myöhemmin saman teoksen uuden painoksen esipuheessa todettiin lopullisen” historian mahdollisuudesta seuraavasti (The Cambridge Modern History, I, Cambridge University Press, 1957, p. xxiv-xxv):

”Myöhemmät sukupolvet eivät ole enää tähän pyrkineet, He ajattelevat työnsä syrjäytyvän uudelleen ja uudelleen. He ajattelevat, että tieto menneestä on välittynyt yhden tai useamman ihmismielen kautta, se on ”prosessoitu” ihmisten mielissä, eikä se siksi voi muodostua persoonattomista perusyksiköistä, joita mikään ei muuta ... Tutkimus on loputonta, ja eräät kärsimättömät oppineet ovat taipuvaisia jollei skeptisyyteen niin ainakin ajattelemaan, että koska historialliset päätelmät edellyttävät ihmisiä ja näkökulmia, kuka hyvänsä on pätevä näitä tekemään eikä objektiivista historian totuutta ole.”
(Siteerattu Carr 1961, 4, mukaan.)

Ensimmäisessä sitaatissa kirjoittaja suuntautuu historiaan 1800-luvun viktoriaanisen positivismin kirkassilmäisen itseluottamuksen turvin. Toisen sitaatin kirjoittaja, Sir George Clark, ilmentää toisen maailmansodanjälkeisen skeptisyyden tuntoja.

Sekä nämä mainitut että kaikki muutkin mahdolliset vastaukset kysymykseen "Mitä historia on?"” heijastelevat tietoisesti tai tiedostamatta vastaajan positiota ja myös aikansa käsittein ajatuksia siitä, minkä näkökulman otamme yhteiskuntaan jossa elämme ja sen historiaan.
 

Käsitehistorian vertailua:

Etsi  kirjastosta vanhoja tietosanakirjoja 100-200 vuoden ajalta, ja vertaile eri aikojen määrittelyitä valitsemastasi hakusanasta. Kirjoita sekä nuo määritelmät että oma tulkintasi määrittelyjen eroista ja samankaltaisuudesta.



Tosiasiat ja 1800-luvun empiirinen historiakäsitys
 

1800-luku oli faktojen vuosisata. 1830-luvulla, mm. historioitsija Leopold von Ranke vastusti tuolloin vallinnutta moralisoivaa historiankirjoitusta ja asetti tavoitteeksi sen selvittämisen, miten asiat todella olivat (wie es eigentlich gewesen). Seuraavat sukupolvet saksalaisia, englantilaisia ja ranskalaisia historiankirjoittajia tarttuivat Ranken asettamaan tehtävään, ja painottivat positivismin hengessä faktojen arvoa pyrkimyksessään liittää historia tieteiden joukkoon.

"Hanki ensin varma tieto", he opastivat, "ja tee sitten niistä johtopäätöksesi". Näkökulma sopi täydellisen hyvin valistuksen, Locken ja Russelin lanseeraamaan empiristiseen tieteenkäsitykseen, joka oli vallalla mm. Englannissa 1800-luvulla. Faktat, kuten kaikki muutkin aistimukset, ovat ulkoisia ärsykkeitä ja niiden vastaanottaminen on lähtökohtaisesti passiivista. Tämän käsityksen mukaan historiantutkija tekee päätelmänsä passiivisena vastaanottajana kokoamiensa faktojen pohjalta. Empiirinen tiedonkäsitys erottaa subjektin ja objektin täysin toisistaan.

Vaikka nykykäsitys perustuu konstruktivistiseen ajatukseen vastaanottajan aktiivisesta roolista, nykyinen arkikäsitys historiasta sopii edelleenkin hyvin tähän positivistis-empiiriseen historiankuvaan. Historian oletetaan rakentuvan varmoista faktoista. Faktat löytyvät kirjastojen kätköistä, dokumenteista, kuvauksista ja muista lähteistä.

Historioitsija kerää faktat kuin kalat verkosta ja keittää niistä aterian - näin ironisoi englantilainen, 1900-luvun puolivälissä varsin arvostettu historianfilosofi E.H.Carr (1961) historiankirjoittajan työtä. Carr vertaa historioitsijaa kalastajaan, joka kalastaa valitsemassaan paikassa ja valitsemillaan välineillä. Kalan saanti riippuu sattuman lisäksi näistä valinnoista  ja sama pätee myös historioitsijan tosiasioiden saalistukseen.
 

Musiikinhistorian kerronnan muuttuminen:

Vertaa jotakin nykyisin käytössä olevan musiikinhistorian oppikirjan johdantoa (esimerkiksi Grout & Paliscan kirjan History of Western Music) vanhemman musiikinhistorian oppikirjan johdantoon (esimerkiksi Wegeliuksen Musikens historia). Luonnehdi omin sanoin johdannoissa ilmenevää ajankuvaa sekä näkemystä historiallisista tosiasioista ja niiden tulkinnasta. Huomaatko siinä muutosta? Jos huomaat, minkälainen muutos on havaittavissa? Jos et, mistä arvelet tämän johtuvan?


Musiikinhistoria totuuden jäljillä
 

Carrin mukaan on tärkeää kiinnittää huomiota paitsi siihen, minkälaisia dokumentteja on hyväksytty ja hyväksytään historiankirjoituksen lähteiksi, myös siihen, mitkä ovat kirjoittajan lähtökohdat ja pyrkimykset. Mihin musiikinhistorian kirjoituksien ja oppikirjojen kirjoittajat tarkasteluissaan pyrkivät? Häämöttääkö taustalla ajatus kertoa, miten asiat oikeasti ovat, ajatus lopullisesta” historiasta selkeine faktoineen ja lähteineen? Vai pyrkiikö kirjoitama valottamaan esimerkiksi oman aikansa ymmärrystä musiikillisesta kulttuuriperinnöstä?

Historia ei luonnollisesti voi olla keksittyä, fiktiota. Tulkintojen, arvostusten ja kirjoitusten taustalla on lähteitä, joita tarkastellaan pohtien mitä ja miten ne voivat kertoa menneestä. Musiikinhistoriassa tunnetaan monia tapauksia, joissa lähteiden manipuloinnilla on pyritty vaikuttamaan historiankirjoitukseen. Esimerkiksi kun Beethoven kuoli, hänen sihteerinsä Schindler tuhosi Beethovenin jäämistöstä kiusalliset dokumentit, jotka eivät sopineet hänen vaalimaansa ylevään neron imagoon.
 

Nykyisyydestä menneeseen ja takaisin
 

Historia-sanalla on kaksoismerkitys: se voi tarkoittaa sekä historioitsijan kuvausta historiasta että niitä tapahtumia, joihin tuo kuvaus perustuu. 1800-luku oli Euroopan älymystölle luottamuksen ja optimismin aikaa. Tosiasiat olivat tyydyttävä kiinnostuksen kohde, eikä hankalia ja kiusallisia kyseenalaistuksia kaivattu. Sallimus piti huolen merkityksestä, kun historioitsija vain keräsi tosiasiat. Historian merkitys nähtiin vielä 1900-luvun puolivälissä implisiittisenä, itsestään selvänä.

Carr (1961) liittää empirismistä poikkeavan, filosofiseksi nimittämänsä tarkastelun synnyn 1880-1890-lukujen Saksaan ja Eurooppaan, jossa Dilthey kyseenalaisti faktojen autonomisuuden ja ensisijaisuuden hermeneuttiseen perinteeseen nojautuen. Italialainen Croce julisti, että kaikki historia on nykyhistoriaa, tarkoittaen tällä, että historia nähdään aina sen hetken silmin ja kulloistenkin kiinnostuksen kohteiden valossa.

Historiantutkija on sidoksissa oman aikansa käsityksiin ja elämänehtoihin, ja hän puhuu oman aikansa käsitteillä. Sanojen konnotaatiot estävät historioitsijaa koskaan kirjoittamasta historiallisesti neutraalia tekstiä. Historianopettajan ei tarvitse pukeutua toogaan luennoidessaan antiikin Roomasta, hänen ei tarvitse rakastaa mennyttä maailmaa, mutta on tärkeää että hän ymmärtää ja tuntee menneisyyttä avaimena nykyajan ymmärtämiseen.

Musiikinhistorian piirissä esimerkiksi Nicolaus Harnoncourt pohtii korjassaa Puhuva musiikki (1986) historian kahta suuntaa esseessään historiallisesta musiikista. Hänen mukaansa muusikko voi joko pyrkiä saattamaan kuulijan menneisyyteen soittamalla musiikkia kuten sitä kenties joskus on esitetty, tai muusikko voi tuoda menneisyyden musiikin nykyaikaan ja esittää sitä kuulijalle nykyisen teknologian puitteissa. Kuitenkin Harnoncourt on samaa mieltä Taruskinin kuuluisassa artikkelissaan Pastness of the Present and Present of the Pastness esittämän näkemyksen kanssa, jonka mukaan menneen musiikin esittäminen kuten se joskus on soitettu, siis tosiasioihin pohjautuvana rekonstruktiona, on täysin mahdotonta. Historiankirjoittaja, kuten soittajakin, on aina oman aikansa tuote.


Lue lisää:

Carr, Edwrd H. 1961. What is History? London: Vintage.

Harnoncourt, Nikolas 1986. Puhuva musiikki. Helsinki: Otava.

Taruskin, Robert 1995. Text and Act: Essays on Music and Performance. New York: Oxford University.