Tapahtumat vai käsitykset? - muhipedi

Lokerikkohistoria

Arkikäsityksissä historia yhdistetään usein historismiin eli kronologiseen, objektiiviseksi miellettyyn tapahtumien syy-seuraussuhteiden selvittämiseen. Kuitenkin historian tutkimuksessa kronologian ja tapahtumien korostamista on pidetty jopa menneisyyden ymmärtämistä rajoittavana lokerikkohistoriana (ks. Kalela 2002). Myöskään tapa jäsentää elämää valtioiden, sotien, talouden, uskonnon, suurmiesten, taiteen tai jonkin muun yksittäisen kategorian varaan ei tavoita laaja-alaisia ihmisyyden peruskysymyksiä, kuten yleisiä, tiedostettuja tai tiedostamattomia ajatus- ja toimintamalleja.

Kritiikki yksinkertaistavia jäsennyksiä kohtaan kiteytyi ns. annalistien historiantutkimuksissa. Sosiaalitieteitä lähestynyt suuntaus sai nimensä ranskalaisten historiantutkijoiden Marc Blochin ja Lucien Febvre vuonna 1929 perustamasta julkaisusta Annales d'histoire économique et sociale (vuodesta 1946 nimellä Annales: Economies, Sociétés, Civilizations ja edelleen vuodesta 1994 Annales. Histoire, Sciences Sociales).
 

Ajatukset ja maailmakuvat

Tapahtumien syy-seuraussuhteiden kartoittamisen sijaan annalistien lähestymistapa perustui ongelmalähtöisyydelle. Tutkimuksen pyrkimyksenä oli tavoittaa monitieteellisesti eri elämänaloja kuvaava ns. totaalihistoria, analysoida tapahtumien rakennetta ja kehityssuuntia eri tasojen eritempoiset ajallisten kerroksien kautta; hitaasti muuttuvista olosuhteista ja ilmiöistä (la longue durée) hetkellisiin tapahtumiin (histoire évémentielle)

Annalistit hyödynsivät 1960-luvulle asti tutkimuksissaan tilastollisia menetelmiä ja analyyseja. He tavoittelivat lähteitä ja lähdekritiikkiä korostaen, korresponssiteoriaan tukeutuen tosiasioita.

Moni nykyinen historiantutkimuksen suuntaus jatkaa suoraan joitakin annalistien näkemyksiä, vaikka annalistien ajatus tutkijan oman näkökulman häivyttämisestä itsensä sammuttamisesta”– ja lähteiden käytöstä totuuden selvittämiseen on muuttunut.

Seuraavassa on lyhyt katsaus yleisen historiantutkimuksen suuntauksiin, joissa kiinnostus kohdistuu  suurmiesten ja tapahtumahistorian sijaan kulttuuriin, käsityksiin, aatteisiin ja "mentaliteetteihin".

Mentaliteettien historia

Mentaliteettien historia hylkäsi 1970-luvulla aiemmin sovelletut tilastolliset menetelmät, mutta jatkoi muuten annalistien kiinnostusta ihmisryhmien elämismaailmaan, kulttuuriin ja sen sisältämiin merkityksiin. Suuntausta on pidetty pikemminkin tutkimusparadigmana kuin menetelmänä. Elinvoimainen mutta ristiriitaiseksi luonnehdittu suuntaus pyrkii valottamaan julkilausumattomia, yksilön tai yhteisön ajattelun ja toiminnan tapoja. Samalla mentaliteettien historiantutkimuksissa valottuvat myös ajattelun rajat eli se, mitä tiettynä aikana on ollut mahdollista ajatella ja mitä ei. Mentaalihistorian tutkimuskohteet saattavat olla hyvinkin arkisia, vähäarvoisia ja kattaa vain tietyn osakokonaisuuden (esim. rengin mentaliteetti vs. kuninkaan mentaliteetti).
 

Aatehistoria

Aatehistoria tutkii ihmisten tietoisia käsityksiä. Aatehistorian tutkimuksessa on erilaisia suuntauksia ja rajanveto lähisuuntauksiin on häilyvä. Joskus mentaliteettien historia mielletään osaksi aatehistoriaa, ja varsinkin vanhemmissa tutkimuksissa se on mielletty suurmiesten, valtaapitävien ja eliittituotteiden tai taiteen historiaksi. Aatehistoria sivuaa analyyttistä filosofiaa kysymyksessä tekstien tulkinnan menetelmistä (ks. luku Ymmärtäminen ja tulkinta).
 

Psykohistoria

Psykohistoria tutkii tiedostamattomia ihmisten toimintaa ohjaavia tekijöitä, yleensä yhteisön eikä yksilön näkökulmasta. Psykohistoria ei ole menetelmä, vaan tarkoittaa Juha Siltalan mukaan herkistymistä kokemusrakenteiden kerrostuneisuudelle ja kokemusten välittymiselle tunneladattujen fantasioiden kautta (Siltala 2002, 107).
 

Mikrohistoria

Mikrohistoriaksi nimitetään laajaa tutkimuskirjoa, joka suuntautuu makrohistorian sijaan pienempiin, arkipäiväisiin ja perinteisesti toisarvoisiksi miellettyihin tutkimuskohteisiin, kuten esimerkiksi Carlo Ginzburg tutkimuksessaan Juusto ja madot. Mikrohistorian lähtökohtana pidetään usein menneisyyden katkoksia tai poikkeamia, joista virinneitä kysymyksiä käytetään ”ikkunoina” menneeseen. Mikrohistoriaa samoin kuin mentaliteettien historiaa on käytetty myös mikrohistorian, mentaliteettien historian ja aatehistorian yleisnimikkeenä, sillä yhteistä näille on lähteiden uudenlainen lähiluku ja tulkinta sekä vanhojen käsitteiden ja teorioiden kritiikki.
 

Uudet historiat”

Uudet historiat on yleisnimitys kriittisesti historiantutkimuksen vanhaan tutkimustavoitteeseen esittää asiat niin kuin ne todella olivat suhtautuville suuntauksille. Nimitys korostaa historian tarkastelemista uusista näkökulmista ja moniperspektiivisesti. Uudet ryhmät, kuten lapset, naiset, työväestö, maalaiset, vähemmistöryhmät tai yhteiskunnan laitamilla elävät ihmisryhmät on nostettu tämän suuntauksen parissa historiantutkimuksen kohteeksi. Suuntaus merkitsi myös tutkimusmenetelmien vapautumista.
 

Kulttuurihistoria

Kulttuurihistoria juontuu käsitteenä 1700-luvun valistusfilosofien kirjoituksista. Suuntaus on noussut merkittäväksi 1980-luvulta lähtien, kun edellä mainittujen annalistien tutkimukset erkaantuivat strukturalistisesta katsannosta ja suuntautui antropologiaan. Kulttuurihistorialle on tyypillistä käsitteiden ja merkityksien tulkinta, ja esimerkiksi talous- ja sosiaalisen elämän mieltäminen kulttuurisesti määräytyneiksi.

Kirjallisuutta:

Ahonen, Sirkka 1997. Historian suuret ja pienet kertomukset. Tieteessä tapahtuu 1. http://www.tieteessatapahtuu.fi/197/ahonen.html . Luettu 4.8.2008.

Ginzburg Carlo 1996. Johtolankoja. Kirjoituksia mikrohistoriasta ja historiallisesta metodista. Suom. Vuola, Annikki. Helsinki: Gaudeamus.

Hyrkkäinen, Markku 2002. Aatehistorian mieli. Helsinki: Gaudeamus.

Immonen, Kari 2001. Uusi kulttuurihistoria. Teoksessa Immonen, Kari & Leskelä-Kärki, Maarit (toim.) Kulttuurihistoria. Johdatus tutkimukseen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Tietolipas 175, 11–25.

Peltonen, Matti 1992. Matala katse - Kirjoituksia mentaliteettien historiasta. Helsinki: Hanki & Jää.

Peltonen, Matti 1999. Mirkohistoriasta. Helsinki. Gaudeamus.

Siltala, Juha 2002. Psykohistorian metodikysymyksiä. Teoksessa Immonen, Kari & Leskelä-Kärki, Maarit (toim.) Kulttuurihistoria. Johdatus tutkimukseen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Tietolipas 175, 107–193.

Päivitetty 14.10.2010 Leena Unkari-Virtanen