Muuttuva musiikinhistoria
 

Se, mitä musiikinhistoriassa on mielletty tosiasiaksi, ja se, miten historiaa on kerrottu, on muuttunut modernin historiankirjoituksen historian yli kahdensadan vuoden kuluessa. Eri aikojen tarkastelut ovat samalla kerrostuneet osaksi nykyistä musiikinhistorian kerrontaa. Ennen modernin historiankirjoituksen syntyä, 1600-luvulla, menneiden aikojen musiikkia kuvattiin vielä teoreettisten tarkasteluiden ja soitinopin kannalta esimerkiksi Sethus Calviniuksen teoksessa De origine et progressu musices (1600), Michael Preatoriuksen kirjassa Syntagma musicum I-III (1615-1620) ja Athanasius Kricherin teoksessa Musurgia universalis (1650).

Matti Huttunen pitää modernin musiikinhistorian kirjoituksen tarkkaa määrittämistä ongelmallisena, sillä sen kriteerien määrittelyyn ei ole muodostunut yksiselitteistä traditiota. Kriteerinä voidaan Huttusen mukaan pitää niin historiallisen synteesin saavuttamista 1700-luvun lopulla kuin tutkimuksen yliopistollista statusta 1800-luvun lopulla. Lähdekritiikin tai sisällön suhteen on vaikea esittää täsmällisiä tunnusmerkkejä tai rajauksia (Huttunen 1993, 9; ks. myös Kalela 2000, van den Berg 2007).

Modernin historiankirjoituksen edeltäjänä voidaan pitää edellisten lisäksi myös ranskalaisten ensyklopedistien, kuten Jean-Jacques Rousseaun ensyklopedioita. Musiikkitietosanakirjat ovat säilyneet historian yleisesitysten rinnakkaisilmiönä, ja wikipedia-pohjaiset musiikinhistorian tietokannat, kuten Sibelius-Akatemian julkaisema ja ylläpitämä muhi-sivusto (www.siba.fi/muhi), jatkavat edelleen ainakin hakutoimintojen osalta ensyklopedistien perinnettä.

Modernin musiikinhistorian synty
 

Modernin musiikinhistorian kerronnan katsotaan useimmiten alkaneen 1700-luvun lopulla musiikin historian yleisesitysten myötä (Eppstein, Hans 1978, 338; Oramo 1991, 204; Huttunen 1993, 8). Näitä olivat

• John Hawkinsin A General History of the Science and Practice of Music (1759-1781),
• Charles Burneyn General History of Music (1776-1789)
• J.N. Forkelin Allgemeine Geschichte der Music (1788-1801)

Ensimmäisten musiikinhistorian yleisesitysten aihepiirit olivat varsin vaihtelevia, ne käsittelivät niin musiikinteoriasta johdettuja aihepiirejä kuin musiikkia sosiaalisena ilmiönä (ks. Oramo 2008).

Näkemys musiikinhistoriasta aikajanana ei enää syklisesti toistuvina ilmiöinä juontuu näistä kirjoituksista. Lineaarisen historiakäsityksen taustalla on valistusajattelijoiden, kuten Kantin 1784 esseessään Idee zu einer Geshcichte in weltbürgerlicher Absicht esittämä ajatus ihmisjärjen mahdollistamasta rajattomasta kehityksestä (ks. van den Berg 2007, 172). Historia nähtiin uudella tavalla universaalina syy- ja seuraussuhteiden kokonaisuutena, maailmanhistoriana. Kehitysuskosta tuli modernin maailmanhistorian yhden historian tai suurten kertomuksen ydin (Ahonen 1999, 35).

1800-luvun musiikinhistorian kirjoitus
 

1800-luvulla tavoiteltiin kirjoituksissa universaalia musiikinhistoriaa. François-Joseph Fétisin (1784-1871) keskeneräiseksi jäänyt musiikin maailmanhistoria Histoire universelle de musique (1869-1876) loi perustan vertailevalle musiikkitieteelle.

Lähdeobjektivismi vakiintui 1800-luvulla historiantutkimuksen menetelmäksi, jossa historiallisten toimijoiden aikomukset ja toimenpiteet piirtyivät esiin tarkkoina ja autenttisen tuntuisina (Ahonen 1999, 34). Lähdeobjektivismin perustajana pidetään Leipold von Rankea (1795-1880). Ahonen toteaa lähdeobjektivismin ja suuren kertomuksen paradigmojen esiintyvän historiankirjoituksissa usein yhdessä, vaikka ne ovatkin perustaltaan Ahosen mukaan ristiriitaisia (Ahonen 1999, 35).

Faktoihin ja dokumentteihin perustuvalla historian kirjoittamisella tavoiteltiin lopullista ja oikeaa, ajasta, kirjoittajasta ja paikasta riippumatonta kuvausta menneistä tapahtumista (ks. Carr 1961, 3-35). Tällaisessa tosiasioille ja niiden taustana oleville dokumenteille perustuvissa universaalihistorioissa ei kirjoittajalla, hänen näkemyksillään eikä hänen aikakautensa maailmankuvalla tai kysymyksenasetteluilla nähty myönteistä merkitystä.

Nerot ja voittajat - musiikinhistorian elämäkerrat
 

Historian suuri kehityskertomus löydettiin myös voittajien tarinoista. 1800-luvulla musiikinhistorian kirjoitusten keskeisenä aiheena voi nähdä edesmenneiden säveltäjien biografien kirjoittamisen. Suuriksi mestareiksi tai neroiksi kuvattujen säveltäjien elämäkertoja kirjoitettiin 1850-1860-luvuilta lähtien. Vasta 1900-luvulla biografioita ryhdyttiin kirjoittamaan myös soitin- ja lauluvirtuooseista, populaarimusiikin edustajista ja muista esiintyjistä (Sarjala 2002, 119). Sarjala kuvaa enemmän kuolleisiin kuin eläviin säveltäjiin kohdistuvan elämäkertojen kirjoittamisen olevan suosituin, vaikkakin akateemisesti väheksytyin musiikinhistorian kirjoittamisen muoto (Sarjala 2002, 36).

Elämäkertojen kirjoittaminen on noussut ns. uusien historioiden myötä kulttuurihistorian tutkimuksissa suosituksi tutkimuksen näkökulmaksi. Artikkelissaan Kerrottu elämä. Naishistorioitsija ja toisen ihmisen historian kirjoittajan ongelma Maarit Leskelä-Kärki kirjoittaa uusiin historioihin lukeutuvan naishistorian keskeisenä työtapana olleen elämäkertojen kirjoittamisen jo tutkimussuuntauksen alkuvaiheessa 1960-luvulla. Näiden yhden naisen historioiden (Leskelä-Kärki 2001, 112) kautta on mikrohistorian tutkimusnäkemykseen vedoten ajateltu tutkijan luovan kokonaan uuden ikkunan menneisyyteen, tutkimuksen tavoittavan useita historiallisia prosesseja, käsityksiä, arvoja ja tapahtumia (emt, 111).

Systemaattinen ja historiallinen musiikkitiede

1900-luvun alussa musiikinhistorian kerronnan aihepiiri vakiintui jo osin sellaiseksi, jollaisena se toistuu vielä nykyisessäkin musiikinhistorian opetuksessa. 1800-luvun henkilökeskeisen nerokultin kritiikistä virisi 1900-luvun alussa musiikinhistorian kirjoitusten tematiikan uudistamisen tarve, ja vastauksena tuohon tarpeeseen syntyi tyylikausijaottelu. Jaottelu palvelee musiikinhistorian opetuksessa edelleenkin samaa tarvetta. Tyylikausi tarjoaa käsitteistön, jolla verrata ja yhdistää musiikin piirteitä. Tyylikausijaottelun synty ajoittui rinnan yleisen historian suurmiespainotteista kirjoittamista kritisoineen suuntauksen kanssa (ks. Carr 1961, 55).

Ratkaisu musiikinhistorian kerronnan uudistustarpeeseen kiteytyi Guido Adlerin (1911) esittämässä jaottelussa systemaattisesta ja historiallisesta musiikkitieteestä. Adler toi kirjassaan Der Stil in der Musik (1911) tyylin käsitteen musiikinhistorian tutkimuksen keskeiseksi käsitteeksi, ja musiikkianalyysin musiikinhistorian tutkimisen välineeksi. Samalla Adler kritisoi jyrkästi vanhaksi leimaamaansa säveltäjä- ja suurmieskeskeistä historiankirjoitusta (ks. Bent & Pople 2006.) Adler itse kuvaili musiikkia organismina:

Aikakauden, koulukunnan, säveltäjän, teoksen tyyli ei synny sattumalta, hetkellisen taiteellisen luomistahdon tuloksena. Päinvastoin, se perustuu tulemisen (becoming) lakeihin, orgaanisen kehittymisen nousuihin ja laskuihin. Musiikki on organismi, yksittäisten organismien moninaisuus, jossa vaihtuvat suhteet ja riippuvuudet muodostavat kokonaisuuden. (Adler 1911, 13.)

Musiikin historian tutkiminen perustuu Adlerin jaottelussa nuottipaleografiaan (nuottikäsikirjoitusten tutkimiseen ja tulkintaan) sekä muotojen ja lakien, Formen und Gesetzen, tuntemukseen ja soitinten historiaan. Adler piti Bentin ja Poplen (2006) mukaan tyyliä, ei säveltäjää, teoksia yhdistävänä selittäjänä, ja hän liitti tyylin tarkasteluihin erilaisia määreitä: tyylin suunnan (Stilrichtung), tyylin muutoksen (Stilwandel), tyylin muuntamisen (Stilübertragung), tyylien sulautumisen (Stilkreuzung) ja tyylien sekoittumisen (Stilmischung) (Bent & Pople 2006, ks. myös Huttunen 1993, 4-8).